Vian ei tarvitse olla suuri, kun se on päässä

Törmään yhä uudelleen ja uudelleen samaan ongelmaan, nimittäin puhtaasti siihen, että päässä on vikaa ja paljon.

Se ei riitä, että on hullu ja harrastaa ratsastusta, saati omistaa hevosen. Sekin päävika taitaisi olla korjattavissa jokseenkin helpommin, kuin tämä pinnalla oleva päävikani, nimittäin päähän pinttynyt pelko.

Se mitä päähän on pinttynyt edellisen hevosen kanssa, kaikki se tulisi vain unohtaa, koska alla on nyt uusi, ihan eri hevonen.

Kun menen oikean takajalan luokse ja pyydän hevosta nostamaan kavioita, minun pitäisi muistaa, että voin hengittää ja rentoutua. Oletettavasti hevonen ei potkaise minua, ainakaan sen vuoksi että se tuntee kipua koskiessa.

Kun lähden maastoon rentoutumaan, minun tulisi muistaa, ettei minun tarvitse pidättää hengitystä, puristaa rystyset valkoisena ohjia ja nojata etukenossa jo valmiiksi alamäkeä alas mentäessä, koska oletettavasti hevonen ei kaadu joka kertaa, joka ikisessä mäessä tai edes meinaa kaatua.

Tänään kentällä, kesäkengillä tietenkin, ratsastaessa huomasin olevani jännittynyt. Odotin, koska hevosella lipeää jalka ekan kerran, tai kun se kaatuu kerrasta ja varoittamatta.

Kenttä oli oikeasti hyvä. Siis oikeasti. Se oltiin juuri pölläytetty hieman ympäri ja kentän pinta oli kauniin vaaleanruskeaa pehmeää, hiekan ja lumen sekoitusta. Ei tilsoja, ei liukasta.
Siinä olisi pystynyt ratsastamaan liki normaalisti kesäkengilläkin. Pää vain sanoi, että ei.

Kun nostin laukan, hevonen eteni hyvin, ei liukastellut lainkaan. Kroppani jännittyi ja tiukka etukeno oli pian asentona. Nostin laukan uudestaan, suljin silmät hetkeksi, nojasin taakse ja hoin itselleni että "nojaa taaksepäin, muista hengittää, ole rento...."
Ehkä se auttoi aina 2 sekuntia kerrallaan, tai sit vain kuvittelin.

Kun Jellellä ratsastelin, en olisi arvannut, kuinka syvälle pelko pinttyi. Ja hevosessahan ei ollut mitään vikaa, siihen luotin 110%, mutta se vain ei pysynyt sairautensa vuoksi pystyssä ja kausittain kipu koskiessa oli vain niin suuri, että hipaisukin sattui.

Nyt mission impossible, kuinka päästää peloista irti, jatkuu. Maastossa alamäkikammo alkaa olla jo selätetty (nyt kun kirjoitin ajatukseni, muistan ensi kerralla taas pelätä sitäkin!). Seuraavana on yleinen kaatumisen pelko, esim kinttupoluilla sekä talvella ratsastus.

Tämä talvella ratsastus onkin toki haaste, koska maneesia ei ole, kentällä täytyy ratsastaa ja kaatumisen pelko jää nähtäväksi mitä talvi tuo ja kasvaako luottamus, että ei sen hevosen aina tarvitse kentälle kaatua ketarat ojossa!?

Askel eteenpäin lienee se, että tiedostan päävikani ja koitan tehdä sille jotain!? Eli ei auta kun yrittää tai olla koko talvi ratsastamatta :D joskus talviunille siirtyminenkin kuulostaisi kyllä vaihtoehdolta, en liiemmin tuosta kylmästäkään tykkää...