Aina joskus tulee hetkiä, että miettii kerran jos toisenkin kannattaisiko hevosta edes omistaa, mitä on tehnyt väärin tai ehkäpä jättänyt tekemättä?
Yleensä näille tunteille on syynsä ja minulla syy on sairasteleva hevonen, tai "sairasteleva" hevonen, se taitaa riippua siitä kuka sen määrittelee ja miten?
Eräs kaveri, jonka kanssa en ole enää tekemisissä, sanoi minulle joskus suuttuessaan, että minulla ei ole varaa sanoa mitään, koska hajotan koko ajan hevoseni.
Noh, toki en voinut edellisen hevoseni sairauksille mitään, yritin ehkä enemmän kuin olisi pitänyt, jotta olisin saanut hevosen kuntoon. Ja tapaturmien aikaan, kun edellisellä hevosella meni hankositeet kummastakin etujalasta, jännetupen seinämä repesi, jänne repesi tai kun kengitysnaula oli joutunut kavioon, en ollut edes paikalla, mutta nyt kun uudella hevosellakin on vaivaa vaivan perään: mahaongelmaa, jonka suhteen minun tulisi muistaa, että hevonen vasta 3kk sitten tuli toisesta maasta, matka oli pitkä ja kaikki muuttui, siis ihan kaikki. Kaiketi siinä kuka tahansa voisi reagoida miten vain!? Sitten tulehdus selässä, joka aiheutti kudosvauriota ja nyt viimeisenä takajalkojen turvotus. Vaikuttanee impparilta, mutta silti se(kin) pysäytti miettimään..
Onko minussa sittenkin vikaa? Teenkö jotain tietämättäni väärin? Onko tämä syytäni? Mitä voisin tehdä toisin?
Luulen, että moni muukin hevosenomistaja painii näiden kysymysten ja itsesyytösten kanssa, en varmasti ole ainut. Mutta mitä muutakaan voisimme kun ystäväämme sattuu, emmekä ehkä voi tai osaa tehdä mitään muuta kuin antaa aikaa ja yrittää.
Olen yrittänyt nauttia hevosesta nyt muilla tapaa kun ratsastaen, toki se ei muuttanut paljoa, koska viikoittain teen hevosen kanssa paljon muutakin kuin ratsastan, mutta kyllähän huoli ja murhe varjostaa mukana: teenkö nyt oikein? Voiko tänä pahentaa tilannetta? Mitä jos...
Eipä tämä elämä tai tilanne murehtimalla ja jossittelemalla parane ja tässä suhteessa tämä malttamattomuus on huono juttu: tahtoisin nähdä mahan suhteen muutoksia parempaan heti, just nyt, vaikkei ne muutokset hetkessä tapahdu. Ja jos on edellistä hevosta kuntouttanut ja hoitanut noin 6 vuotta seitsemästä, ei ehkä heti uskoisi kuinka malttamaton olenkaan. Ehkä malttamattoman minusta onkin tehnyt se, että nyt ajattelin hevosen omistamisen olevan helppoa ja autuasta, ilman yhtään vastoinkäymisiä. Ei se taida ihan niin toimialaan?
Mutta toivossa hän on hyvä elää, eikö?
Olen miettinyt ihan samaa viime vuodet, kun olen taistellut ponini monia eri vaivoja vastaan. Itsesyytöksiä lisää se fakta, että poni on oma kasvatti eli todennäköisesti kaikki on minun syytäni.
VastaaPoistaEpäilemättä tilannetta ovat pahentaneet tekemäni virheet, mutta sitten taas jotkut vaivoista ovat sellaisia, joita olen aivan tietoisesti pyrkinyt ehkäisemään ja silti poni on sairastunut.
Tunnistan myös toiveikkuuden. Ehkä seuraava on terveempi. Toive lienee typerä, koska jos kaikki menee hyvin, seuraava on toisen polven oma kasvatti. Mutta onhan toivossa hyvä elää kuitenkin.