torstai 15. joulukuuta 2016

Kaikki hevosen vuoksi

Mietin hevosen omistajuuttani taaksepäin ja mietin, mikä siinä onkin, että jotkut, kuten minäkin, tekee hevosensa vuoksi mitä vain. Hevonen on aina etusijalla ihan kaikessa. Vaikka itseltä puuttuisi jotain, hevosella pitää olla kaikkea ja kaikki hyvin.

Hartioita kiristää ja päätä särkee, kuulostaako tutulta?
Hevosella hieman lavat jumissa, äkkiä hieroja paikalle! Itse et tietenkään ole vuosiin käynyt hierojalla, vaikka ehkä syytä olisi.. oikeastaan hevosella ei tarvitse olla edes mitään hätää, hieroja tilataan ihan varmuuden vuoksi!

kuva Veera Schütt
Kengistäsi tippuu pohja ja housuissasi on reikä, mutta tarvisi ostaa uusi VETOauto, koska milloin vain voi tulla tilanne, että hevosen olisi päästävä klinikalle! Niin, tässäkin taas ajateltiin hevosta, viis siitä paljonko siihen upposikaan rahaa. Autokaupassa maasturin vieressä ollut pikkukippo olisi ollut ainakin 20t€ halvempi, mutta sillä ei olisi voinut vetää...

Sukkia ei ole yhtään, ainakaan ehjiä tai samaa paria. Hevoselta repeää loimi, koska siitä oli hauskaa riisua se ja pistää palasiksi. Ja eikun loimi kaupoille! Itsellesi et raaski ostaa edes euron sukkaparia..

Hevoselle käy haaveri, eläinlääkäri ei anna paljoa toivoa, mutta sinä et anna periksi, kysehän on parhaasta ystävästäsi! Kuntoutat hevostasi vuosi tolkulla; kuukausien taluttelua, kuukausien lyhyet ravipätkät, kuukausien lyhyet laukkapätkät. Vuosia töitä, josta et ole edes varma, onko siitä apua!?

Kun vihdoin hevonen on kunnossa, sitten tulee jotain muuta ja kohta huomaat, että olet vuosia maksanut maltaita hevosesta, jolla olet suurimmaksi osaksi vain kävellyt, jos selkään asti on edes päässyt. Kaikki rahasi on mennyt kymmeneen eri purkkiin, joilla sairaudet ja erilaiset tapaturmista aiheutuneet vammat ovat pysyneet kurissa.

Olet itse ratsastanut kunnolla ehkä 5v sitten, etkä ole enää varma miltä tuntuu laukata hevosella kolme pääty-ympyrää. Olet luopunut kaikesta siitä mitä joskus unelmoit; ehkä omalla hevosella tunneilla/valmennuksissa käynnin, ehkä kisailutkin. Ja miksi? Koska olet tehnyt kaikkesi ystäväsi vuoksi!

Olet raahautunut tallille kuukausia jopa 3krt/päivässä, jotta olet saanut kylmättyä jalkoja. Olet säällä kun säällä, jopa yöllä raahautunut tallille taluttamaan hevostasi, jotta se tulisi kuntoon. Sillä oli ehkä ähky tai et ehkä töiden takia päässyt hoitamaan talutusta kun yömyöhään tai aamulla ennen aamutallia. Mutta hoidettu, oli kello mitä vain...

Ei ole mitään, mitä et olisi ystäväsi vuoksi tehnyt. Vain, koska rakastat hevostasi niin paljon. Ja lopulta sinä itse olet se, joka joutuu tekemään sen vaikeimman päätöksen ja luovuttamaan, päästämään irti ja suremaan...

se rikkinäinen loimi....

Vaikka jo kaksi kertaa olen joutunut tekemään sen vaikeimman päätöksen ja joudun joka päivä ikävöimään rakkaita ystäviäni, en kadu päivääkään, enkä yhtäkään tekoa, mitä niiden eteen olen tehnyt <3

Kaikkeni teen myös jatkossa, koska minulla on käsissäni taas niin uskomaton hevonen  joka toivottavasti antaa minullekin vielä paljon, kaikkea muutakin kuin huolia ja murheita <3

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Hanskat tiskiin ja uusi harrastus?

Varmasti kaikki tietää sen tunteen, kun oikein yrittää parhaansa, epäonnistuu. Epäonnistumisen laadulla ei ole väliä, oli se sitten vähän tai paljon.

Se tunne kun mietit, mikset vain vaihda harrastusta, se tunne kun vain tekisi mieli heittää hanskat tiskiin.

4.12.2016 k.n.special, kuva Veera Schütt
Hevosten kanssa on hankalaa kun kilpailutilanteessa on paljon tekijöitä, ihan sama puhutaanko nyt raviurheilusta vai ratsastuksesta tai jostain siltä väliltä.

Joskus on hevosessa vikaa, eihän silläkään voi aina hyvä päivä olla. Joskus on olosuhteissa vikaa tai tapahtuu jotain odottamatonta. Joskus on ihmisessä vikaa, mokasit täysin tai olisit ehkä voinut tehdä jotain toisin? Tai ehkä sinun olisi kokonaisuudessaan vaan pitänyt yrittää enemmän ja keskittyä siihen mitä teet.

Niin, onnistumiset eivät aina ole kiinni itsestä, se voi olla kiinni myös hevosesta, ehkä teistä kummastakin tai ei kummastakaan.
Oli vika missä tai kenessä tahansa, tiedän etten ole ainut, joka usein miettii lajin lopettamista ja hevosen myymistä. Eihän tässä ole mitään järkeä!?

Jos hevonen ei ole rikki tai kipeä, kisat menevät penkin alle.

Joskus tulee kuvioihin se jossittelu: mitä jos? Niin, mitä tai oikeastaan ketä se jossittelu auttaa? Ei ketään! Meni jo, ens kerralla uusiks, paremmalla tuurilla! Täts it! Mutta harva tähän ajatteluun taitaa kyetä, en minä ainakaan...

Meilläkin ensimmäiset koulukisat tuli ja meni, vihelsi vain mennessään!
Harmitus painaa mieltä ja jossittelu jatkuu vielä edelleen. Pahintahan tässä on se, että ennen sai syyttää hevosta kun meni huonosti, nyt ei voi syyttää kun itseään!

Toki yritän perustella itselleni, että meillä lähtökohdat eivät nyt olleet kovin suotuisatkaan kisoille ja silti meni todella hienosti, ellei lasketa omaa mokaani.

Ehkä pieni masennus iski, eivätkä nämä kelit helpota, kun ratsastaa ei pysty oikein mitenkään, eikä missään. Tiikeri kaatui liukkauden vuoksi viime viikon torstaina, tänään olimme reippaita, kävellen maneesille 7km suuntaansa ja kyllä kaatuminen selvästi on paikkoja hieman kipeyttänyt.. tai sitten se on vain sitä, kun ei voi oikeasti RATSASTAA, vaikka kaikkea muuta kyllä.koitetaan tehdä.

Mutta nyt on taas hyvä jatkaa kohti uusia pettymyksiä, kun rima ei ole kovin korkealla! :D


sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Kuka tuntee hevosesi parhaiten?

Hevosenhan tuntee parhaiten se, joka sen kanssa eniten tekee töitä. Oli se sitten tallinomistaja, treenaaja, ratsuttaja, hoitaja tai kuten nyt ehkä yleisimmin, omistaja itse.

Mitä enemmän hevosta näkee ja tekee sen kanssa asioita, sitä pienemmästä huomaa, jos jokin ei ole kunnossa.

Ensimmäinen hevoseni eli Enska oli loistava näyttelijä. Siis oikeasti. Joku voi väittää, ettei hevonen osaa esittää, mutta ihan varmaan osaa, ei hevonen ole tyhmä eläin. Se esitti kipeää silloin kun sitä ei huvittanut tehdä jotain sen mielestä tyhmää. Ääni saattoi muuttua kellossa sillä sekunnilla kun se tajusi, että tehdäänkin jotain sille mieleistä.
Opin näkemään tuon hevosen silmistä, koska se oli oikeasti kipeä ja koska ei. Silmistä sen näki heti, myös silloin jos se ei oireillut mitenkään. Sen vain oppi näkemään ja henkäyksen tuntemaan, kun kaikki ei ollut hyvin. Ja kun viimeisen kerran Enska alkoi ontumaan, se oli erilaista. Tiesin heti, että meidän aikamme on ohi..

Joskus Jellen kohdalla ikävöin tuota, koska sen silmistä ei nähnyt kaikkea. Mutta Jellen kohdalla oli aina niin isot merkit, jos jotain oli, ettei se jättänyt arvailulle varaa, kuvittelinko vai en. Milloin ontui, milloin turvotteli tms, aina oli selvä peli, että jotain ON!
Jellen  kohdalla tein lopetuspäätöksen, kun kaikki eivät vielä edes ymmärtäneet että tilanne oli jo niin vakava, että lopetuspäätös oli tehtävä. Mutta tässäkin tapauksessa, niin se omistaja vaan tuntee hevosensa parhaiten. Hetken epäilinkin päätöstäni, kun vieressä arvosteltiin päätöstä, että tervettä hevosta laitan pois. Lopetuspäiväni kuitenkin tiesin 110% että tein oikein, Jelle ei olisi jaksanut enää päivääkään...

Tiikeri ei ole ollut minulla kuin +4kk mutta niin vain tuntosarvet pystyssä sitä pienestäkin tietää, että kaikki ei ole hyvin.
Kun Tiikerin maha alkoi turvottamaan, yritin heti löytää siihen ratkaisun. Kun iho-oireet alkoivat, olin huolissani tilanteesta. Pyysin otattamaan myös verikokeet ja hyvä niin. Ilman niitä emme olisi saaneet hevosta lopettamaan kakkansa syöntiä.

Kun vein Tiikerin klinikalle, ei eläinlääkäri meinannut ottaa huoliani tosissaan. Mahakin näytti ihan normaalilta kun sanoin ettei maha ole normaali. Ja niin vain hiekkakuvissa näkyi hiekkaa 19x5cm kertymä. Onneksi pidin puoleni ja kuvat otettiin!
Pari viikkoa sitten kun olimme valmennuksessa, Tiikeri välillä heilutti päätään. Totesin, ettei ole normaalia, muttei suusta johdu. Seuraavana päivänä kun lähdimme ajamaan, totesin, että oikealla takapäässä jumeja, ei ole normaali.
Noh, niin vain löytyi pahoja jumeja  paikoista, mitä ehdottelinkin! Oli onni onnettomuudessa että olin aikaisemmin kysellyt hierojaa varoiksi meillekin :)

Jokaisen omistajan tulisi luottaa vaistoihinsa hevosensa suhteen, eikä aina kuunnella niitä epäilyjä ympärillä, että oletkin vain vainoharhainen hullu. Ja mitä sitten vaikka olisikin, pääasiahan on, että hevonen tulee hoidettua, eikö? ;)



tiistai 29. marraskuuta 2016

Paras tapa valmistautua kisoihin?

Nyt kun olemme saaneet jumit hierojan toimesta auki ja toivottavasti sunnuntaina pääsemme starttaamaan ensimmäisiin koulukisoihimme, pienessä mielessäni pohdin kuinka hyvin pystyn valmistautumaan kisoihin?

Päässä jyskyttää, että pitäisi vain päästä menemään rataa läpi, läpi ja läpi... Mutta todellisuushan on ihan muuta.. Niin ainakin tahdon uskoa!

Eilen Tiikeri siis hierottiin läpi, jumejahan sielä oli. Toki jumit eivät olleet yllätys, koska oireili sunnuntaina valkussa viskomalla päätään alkutunnista asti, sitähän Tiikeri ei normaalisti tee. Eilen ennen hierojan tuloa kävimme ajolenkillä, pään viskominen jatkui ja takapääkin oli selvästi jumissa.

Noh, nyt on jumit tiessään, kuten myös kivat ratsastuskelit. Oikeastaan, eihän keleissä ole vikaa, mutta pohjat eivät ole parhaimmat, koska kenttä pääsi jäätymään todella epätasaisesti ja käyntikään ei noiden jumien jälkeen tuntunut sielä kovin fiksulta (kävin kokeilemassa!).

Nyt siis taidetaankin mennä kisoihin taas soitellen sotaan! Onneksi lauantaina on valkku maneesilla, että edes yhtenä päivänä päästään hieromaan radan asioita läpi, vieläpä valmentajan kera!

Tänään siis treenasimme lähinnä kävellen metsässä. Myös Pätkis pääsi kanssani ensimmäisen kerran tielle ja siitä metsään katselemaan ja ihastelemaan maisemia! Meillä meni super kivasti kummankin ponin kanssa.. Perässä kuljettiin, kintut nousi, ei ollut mitään draamaa, vain nautittiin luonnon rauhasta ja kiristeltiin naamaa pakkasessa.

Toisaalta ajattelin, että ehkä hyvä näin? Eihän sitä aina tarvitse vääntää ja kääntää? Eihän?
Jos me nyt reenaillaankin kisoihin kaikilla muilla tavoilla, niin eikös me aika vahvoilla olla, kun Tiikeri on radalla jumeista irtautunut liitävä lihapulla, jolla on eteenpäin pyrkimystä enemmän kuin höyryveturilla!?

..ehkä toiveajattelua, mutta toivossa on hyvä elää!

Mutta onko edes oikeaa tapaa valmistautua kisoihin? Tuskinpa vain! Jokainen tapa on varmasti hyvä ja niin monta tapaa kuin hevostakin. Ja tällä tasolla sillä tuskin on merkitystä reenasinko kisoihin yhtään vai en. Tätiratsastajana minulla on oikeus mokailla ja näyttää huonot puoleni myös kisoissa eikä puskahevoseltakaan ihmeitä kai vaadita, pääasia että ei aiheuta kaaosta, ainakaan kovin suurta...


sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Valmentajan painajainen?

Meillä oli tänään Hector Carmonan valmennus lähimaneesilla paritunnin muodossa. Edellinen kerta oli silloin kun Tiikerin iho-ongelmat olivat aluillaan ja ensimmäinen kerta kun Tiikeri oli ollut minulla noin 2kk.

Ensimmäisellä kerralla olin myös paritunnilla. Voisi päätellä, että valmentaja joutui koville, koska pyysi triplaviskiä tunnin päätteeksi.

Edellisellä kerralla otin yksityistunnin. Kaahattiin lähinnä täysiä ympäri kenttää. Voisi kuvitella sen menneen hyvin, mutta harjoiteltava vielä jäi :D

Onneksi koko ajan mennään eteenpäin ihan hyvää vauhtia, sairasteluista huolimatta, koska muuten voisi olla pelko persiissä ettei nuo valmentajat enää suostu pitämään meille tunteja :D

Hector onneksi otti kivasti huomioon saikkuilumme ja teimme vain vähän töitä emmekä väsyttäneet hevosta liikaa. Hiki tuli silti, enkä edes tiedä kummalle enempi, minulle vai hevoselle ja tulliko se työnteosta vai siitä että hömpöteltiin taas kaikkea ylimääräistä...

Monesti sitä ajattelee, että voi valmentaja parkaa kun tällainen tätiratsastaja tulee tunnille.. Rautalangasta saat vääntää, eikä siltikään aina mene perille. Tai menee perille, muttei tapahdu mitään, koska täti ei osaa! Eikä tilannetta toki helpota aina sekään jos valmentaja puhuu englantia ja itse puhuisit mieluusti vain Suomea.

Ymmärrän mitä valmentaja haluaa, jos hän pyytää hevosen pyöreäksi. Juurihan se oli magea perjantaina ja pyöreäkin, mutta ei, nyt vaan ei onnistu.

Juuri kehuin kuinka hieno tai oikeastaan kuinka "Super" se perjantaina oli. Nyt keskittyminen meni lähinnä päänviskomiseen hevosella ja mulla siihen että yritin saada päänviskomisen loppumaan! Helpommin sanottu kun tehty, eihän tuo yleensä tuollaista tee kun väsyessään, mutta alkutunnista oli virtaa kun pienessä kylässä, eteenpäin pyrkimystä kun kovasti kehuttiin eli nyt vika oli joku muu kuin väsymys, enkä ole sitä syytä vielä tämän illan aikana keksinyt, vaikka kovasti olen yrittänyt miettiä!

Noh, paljoa ei tehty,  mutta kyllä meitä kehuttiin että edistystä on tapahtunut, vaikkei ratsastuskertoja ole montaa välissä. Ah, en sittenkään ole kai ihan toivoton tapaus, vaikka varmasti aika lähellä sitä....


lauantai 26. marraskuuta 2016

kaikki on suhteellista

 Anopille piti tulla viime viikolla koira. Koira olisi ollut reilun 400km hakumatkan takana ja kun anoppi tästä puhui, naurahdin ääneen, että "eikö lähempää löytynyt?"

Tajusin suuni aukaistuani, että mitäs sitä tulikaan sanottua!? Minähän olen paraskin puhuja, koska lähdin Espanjaan katsomaan hevosta.

Niin, kaikkea hullua sitä ihminen tekeekin ja jokaiselle on eri asiat tärkeitä; joku maksaa autoista tonneja, joku taas hevosesta. Joku tuhlaa vaatteisiin, joku taas hevoseen. Joku käy otattamassa ripsiä, käy kampaajalla ja hemmottelua itseään, jollain on hevonen ja se joku ostaa hevoselle loimen, vaikka itse kulkisi kengissä, joista on pohja irti.

Minä kuulun tietenkin tuohon ryhmään, että itselleni en mitään ostele, ellei lasketa siis sitä hevosta, ponia, hevoskoppia, loimia, suitsia..... eli jollei lasketa kaikkea sitä, mitä se hevonen tarvitsee tai "tarvitsee".

Seuraavana päästäänkin siihen mikä on kallista. Tai mikä on kallista kellekin. En minäkään mikään rikas ole; Juuri opinnot päättänyt, työtön lähihoitaja vain :D jolla on muuten sairas lapsi kotona ja kuluja kyllä on..

Ai, sä ostit uuden 500€ käsilaukun? No mäpä ostin ponin!
Pätkis 25.11.2016, kuva Veera Schütt
Mutta hevoset ovat jaksamiseni ja henkireikäni, sen vuoksi niihin on löydyttävä rahaa kaikesta huolimatta.

En minäkään hevosta maneesitallilla pidä, koska mielestäni se on kallista. Olisihan se maneesi Kiva, mutta mieluummin käytän sen erotuksen johonkin muuhun.
Jonkun mielestä hevosen pito ylipäätään on tosi kallista. Ja onhan se! Mutta niin on se baariviikonloppukin kallis, ainakin mitä kavereilta olen kuullut. Meillä siis baarirahat menevät hevoseen, mennyt jo 10 vuotta, joten minähän en ymmärrä baareista mitään.

Joku ostaa satasella kengät, mun mielestä se on kallista, joten ostan satasen toppaloimen hevoselle ja ainakin kuvittelen tekeväni hyvät kaupat! Ens viikollekin on varattuna hevoselle hieroja, mutta empä muista koska itse olisin viimeksi käynyt hierojalla, vaikka tarvetta olisi.
Yleensä tai siis aina, hevonen ja lapsi (tai siis lapset, koska onhan hevonenkin yksi lapsista, eikö?) menee kyllä omien tarpeiden edelle niin että heilahtaa..
16-vuotias tyttönen taluttaa ensimmäistä omaa
hevostaan autosta uuteen kotiin 10/2006. Enska <3

Niin se vain menee, että kaikki on suhteellista. Sinun satasen ripsesi voivat olla minun mielestäni kalliit ja sijoitan sen sataseni mieluummin hevoseni parin kuukauden talvikenkiin.

Olen onnellinen, että meille kaikille löytyy tästä maailmasta ne omat jutut ja Me kaikki saamme ostaa rahoillamme mitä haluamme. Eikö olisi kurjaa jos joku päättäisi puolestasi mitä saisit ja et saisi ostaa!? Minusta ainakin olisi..

PS. Sinä joka unelmoit omasta hevosesta, mutta sinulla ei ole varaa siihen;
Kaikilla on mahdollisuus omaan hevoseen. Usko unelmaani ja tee sen eteen töitä!
Täytyy muistaa että hevosen omistamisessakin on vaihtoehtoja, kuten alentaa töillä tallivuokraa. Ja vaikka se maneesi olisi tosi kätevä etenkin talvisin, usko pois, myös ilman maneesia kyllä onnistuu eläminen hevosten kanssa :)

perjantai 25. marraskuuta 2016

välineurheilua



Kun muistelee taakse päin, eikä tarvitse mennä kovinkaan pitkällekään, ehkä reilu 10v taaksepäin, oli varusteet jotain ihan muuta kuin nykyään.

Kaikki kauemmin harrastelleet muistavat varmasti ne siihen aikaan värikkäät tummanvihreät ratsastushousut ja viininpunaista minichapsit, joissa oli hapsut. Tai ratsastussaappaat, jotka kävivät kumisaappaista ja istuivat jalkaankin ihan yhtä hyvin kun ne edellä mainitut.

Silloin joskus ei paljon värejä valittu, eikä ne hevosen varusteet, edes harjat olleet kovin kummoiset.

Enska ja sen vaaleansininen varustus!
Ne ostettiin mitä oli tarjolla ja mihin oli varaa. Ratsastuskypärät ja turvaliivitkin olivat hieman toista luokkaa. Potta päähän ja menoksi, turvaliivissäkään ei tarvinnut juuri liikkua, hyvä kun kädet sai oikeaan paikkaan kun oli kuin puupökkelö.

Ja miettikää mitä kaikkea nyt löytyy:
Hevoselle ja ratsastajalle on pinkkiä, sinistä, oranssia, keltaista, vihreätä... Melkein kaikissa väreissä löytyy jotain. Varusteissa on timantteja, jopa harjoista voi niitä bongata! Mitä vain keksit googlesta etsiä, on iso mahdollisuus löytää haluamansa. Toki tässäkin tulee vastaan raha, että mitä on valmis maksamaan.

Voin myöntää olevani välineurheilija. En siltä kantilta, että kaikki olisi merkkituotteita, ei, ei ole, liian kallista :D mutta tykkään kerätä määrättyä väriä hevoselleni.

Enskalla oli vaaleansininen, Jellellä pinkki ja Tiikerillä violetti.

Jelle ja pinkki on pop!
Enskan aikaan oli vielä huonosti saatavilla, joten jouduin tyytymään vaaleansinisiin suojiin, satulavyöhön, huopaan ja ohjiin. Mutta kivalta näytti!

Jellen aikaan olikin kivasti valinnanvaraa jo. En suunnitellut mitään, mutta sen kerran kun vitsillä ostin alennusloorasta itselleni pinkit 10€ ratsastushousut ja Jellen mukana oli tullut pinkki huopa, niin siitä se sitten lähti!
Lopulta Jellellä oli pinkit suitset, huopa, suojat... Minusta nyt puhumattakaan, kaikki mahdollinen pinkkiä! Kerran aiheutin jopa naapurikunnassa pahennusta, kun kehtasin mennä valmennukseen pinkeissä vehkeissä, friisiläisellähän KUULUU olla mustat!? No, totesinpa, et jos puhutaan nyt siitä mitä "kuuluu olla", se olisi ennemminkin valkoinen kuin musta ja olihan meillä valkoiset suitset aina kisoissa, joten se siitä.. :D

Totesin, ettei Tiikerille sovi pinkki. Ei sillä, etteikö sen ego kestäisi sitä, kestihän Jellenkin ego, vaikka ruuna olikin, mutta eihän pinkki nyt läikikkäälle sovi. Phyi!
Joten myin kaiken pinkin (paitsi heijastinloimen ja omat vaatteet!). Nyt on huovat ja suojat violettia, vähän on toisissa suitsissakin violettia nahan ja timanttien muodossa.
Mutta Tiikeri ei ole täysin violetti, olen innostunut sen kohdalla myös timanteista, joten osa tavaroista on mustia, joissa kirkkaita timantteja: ohjat, otsa- ja turpahihna sekä bootsit. Ah mitä glamouria! :D

Minusta väreillä leikkiminen on hauskaa, mutta ei se tarkoita että KAIKKI varusteet olisivat sävysävyyn! Niin hulluksi en ole ruvennut, että loimia myöden valkkaan kaiken värin mukaan, maksoi mitä maksoi!

Jellen aikana sanoinkin, että niin kauan kuin en osta pinkkiä satulaa, ei ole hätää.

25.11.2016 Tiikeri ja violetin sekä timanttien sekoitusta :D
kuva Veera Schütt
Nykyään on ihanaa päästä hevosliikkeiden tavarataivaisiin kun eri värit loistavat kirkkaina hyllyiltä ja on paljon valinnan varaa! Ihanaa, että meille kaikille löytyy jotain, eikä hevosurheilunkaan tarvitse enää olla niin totista tylsissä väreissä!

torstai 24. marraskuuta 2016

Hyvä hevonen, mikä se on?

Olin eilen tupperikutsuilla tallinomistajan luona, joten tulihan siinä hevosistakin vaihdettua muutama sana tallikavereiden kanssa. Yllättävää eikö?

Kaveri kertoi ratsastaneensa ulkomailtailta tulleilla, hieman kalliimmilla kisaponeilla. Siis ihan oikeilla kilpaponeilla, joilla oli hintalappuakin jo enempi. Muuten hyviä, mutta niiden kanssa oli kuulemma omat ongelmansa, muunmuassa ettei toisen selkään päässyt. Ihan "Pikku ongelmia" toki, jos selkään asti vain pääsee :D

No, Minäpä rupesin pohtimaan, että mikä on hyvä hevonen?

Onko hevonen hyvä silloin kun se on terve?
Onko hyvä hevonen sellainen, joka osaa piffit, paffit ja puhffit, hypätä vaikka kivitalon ylitse jos sellainen eteen tulee ja ehkä keittää kahvitkin?
Vai voisiko hyvälle hevoselle riittää vain, että osaa HeA ja hyppää metrin?

Riittääkö hevoselle, ollakseen hyvä, se mitä se osaa? Voiko se olla hullu sekopää, jos se vain osaa asioita? Vai riittääkö hyvä luonne siihen, että hevonen on hyvä, ettei sen tarvitse osata jotain ollakseen hyvä?

Uskon, että jokaiselle hyvä hevonen merkkaa eri asioita eikä hyvää hevosta voi oikein lokeroida, koska jollekin on jo paljon jos hevonen osaa heC asiat, jonkun mielestä sen taas pitäisi osata jo vaativan asioita, kolmannen mielestä hyvä hevonen hyppää liki kaksi metriä ja ilmavaraakin jää metri, siis ainakin!

Eli onko hyviä hevosia edes olemassa? Kuka saa päättää ja määritellä hyvän hevosen?

Minun mielestäni minulla on hyvä hevonen. Okei, ongelmia on ollut, mutta onhan se silti terve tai edes "terve" (*kopkop*). Se on kiltti ja rauhallinen. Olen voinut tehdä sen kanssa kaikkea mitä olen halunnut: maastoilla, vääntää kentällä, ajaa, hypätä tai ainakin "hypätä", käydä uittamassa, tehdä maastakäsin töitä. Eihän se paljoa osaa, mutta se ainakin yrittää kovasti! Ennen kaikkea se on minulle rakas ja voisi ehkä päätellä, että minäkin sille, edes vähän. Ai niin, meidän 3veekin on voinut mun kanssa ratsastaa eli vitsi mikä monitoimikone!

Minä siis määrittelin Tiikerin juuri hyväksi itselleni, jollekin muulle se olisi vain osaamaton kaakki, mutta minulle juuri täydellinen ja tästä asiasta ei onneksi tarvitse kiistellä.. ;)


Hyvä hevonen ja lapsi <3

tiistai 22. marraskuuta 2016

Meistä jokaisesta voi tulla tähti

Pitkästä aikaa istuin hetkeksi alas ja katsoin elokuvan A Sunday horse. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja täytyy sanoa, etten taas hetkeen ole nähnyt noin hyvää ja puhuttelevaa elokuvaa.

Tahto ja periksiantamattomuus kiteyttää elokuvan hyvin muutamaan sanaan.

Se antoi jopa minulle, ikuiselle alkeisratsastajalle pienen toivon kipinän, että jos oikein tahdon ja tavoittelen unelmaani tulla hyväksi ratsastajaksi, myös minulla on siihen mahdollisuus! Ei vaadi tuhansien valmiiksi treenattua kilpahevosta, ollakseen hyvä. Vaatii vain halua ja yrittämistä, että onnistuu ja näyttää muille, että tätikin voi osata!

Minulla ei ole osaavaa kilpahevosta, mutta minulla on pieni ja suloinen ori, jossa piilee hiomaton timantti! Kun jaksan yrittää ja kiivetä takaisin satulaan kaikkien vastoinkäymisien ja pettymyksien jälkeen, vielä jonain päivänä näytän mihin Me pystymme ja mitä Me osaamme!

Emme pystyneet siihen Jellen kanssa, koska yhteinen aikamme loppui aivan liian aikaisin, mutta Tiikerin kanssa saimme nyt uuden mahdollisuuden näyttää! Ja Me vielä näytämme!

Uskon meidän löytävän vielä jonain päivänä oman tasomme, koska minulla on ympärillä ihania ystäviä sekä perhe, jotka tukevat ja kannustavat. Puhumattakaan ihan huipusta valmentajasta, joka myös edellisen hevosen kohdalla jaksoi valaa tähän onnettoman tunariinkin kipinää ja joka juuri tänään lupasi potkia meitä kunnolla perseelle seuraavassa valkussa, että päästään vihdoin näyttämään kyntemme ensimmäisissä koulukisoissamme!

We are Back to bisnes!!

17.7.2016 kuva Veera Schütt

maanantai 21. marraskuuta 2016

Jotain on saavutettu, silti ei mitään


Siivosin äskettäin ruusukenaruani siten, että sain kaikki Jellen ruusukkeet samalle narulle, jotta sain tehtyä Tiikerin ruusukkeelle tilaa.

Ruusukkeista voisi päätellä, että olemme joskus onnistuneetkin jossain, vaikkei se tosiasiassa kai pidä paikkaansakaan edes. Ne taitavat olla ennemminkin saavutuksia ilman saavutuksia.

Miksikö? Minähän olen vain puska Ö -tason harrastelija, joka tuurilla saa hevosen oikeaan askellajiin kuin oikein kovasti yrittää. "Kisailut" ovat aina olleet niitä maksimissaan 70cm ja HeB, viime vuosina ennemminkin ristikko ja raviohjelma pohjaista, toki pitkälti hevosen va,,ojen ja sairauksien vuoksi, mutta itseäni en edes sen paremmaksi ratsastajaksi edes laskisi.

20.11.2016 kuva Veera Schütt
Ruusukkeiden pitely toi kyyneleet silmiin eikä edes siksi, että Jellen ja minun ainoa, oikea saavutus taisi olla vain ja ainoastaan maastakäsittelykisojen voitto, eikä yksikään noista "kisa" ruusukkeista.. Kyyneleet silmiin toi se ikävä mikä tuota hevosta on, kaikki se mitä sen kanssa olisi voinut vielä saavuttaa ja kaikki se mitä jäi saavuttamatta joskus. Kaikki se aika, mitä meillä piti vielä olla..

Vaikkei meidän ruusukkeet kerro saavutuksista, kuten mestaruuskisoihin sijoituksista, helpon A:an tai metrin voitoista, ne ovat kuitenkin meidän onnistumisiamme. Kuinka selvisimme vaikeista hankosidevammoista radoille asti takaisin, vaikka vain raviohjelmiin. Pääsimme starttaamaan ensimmäisen ja viimeisen 20km matkaratsastusmatkan onnistuen ja näytimme maastakäsin saumattoman yhteistyömme. Paljon pientä, mutta meille niin suurta.

Tiikerinkään narulle en usko sen kummempia saavutuksia tulevan, mutta sielä on jo yksi onnistuminen: ensimmäisen kisojemme, ristikkoluokan puhtaasta radasta ansaittu ruusuke. Monelle ei mitään, meille iso askel eteenpäin <3

Joskus on vaikeaa olla puskaratsastaja, kun muut loistavat kisoissa, mutta toisaalta, minulla on hevonen joka rakastaa minua ja minä sitä, mitä voisin enempää toivoakaan? <3

Mikä siis onkaan saavutus? Onko sillä sittenkään mitään merkitystä onko se ruusuke aluekisojen helposta A:sta vai seurakisojen raviohjelmasta? Tai onko se pokaali mestaruuskisojen voitosta vai ruusuke ristikkoluokan puhtaasta radasta?

Olisihan se hienoa sanoa pärjänneensä oikeasti isoissa skaboissa, tai edes niissä seurakisojen isoissa skaboissa, mutta toisaalta, kisathan ovat oman suorituksen parantamista, itsensä ylittämistä ja haastamista. Se vain tulisi itsekin muistaa myös näinä pimeinä iltoina, kun kovasti harmittaa olla ikuinen alkeisratsastaja...



sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Kisat korkattu!

Vihdoin päästiin kisailemaan, niinkin hurjasti kuin estekisojen ristikkoluokkaan!
Mutta jostain se on pakko alkaa, eikö?

Ja siis lähtökohdathan oli meillä mitä mainioimmat... Minähän olen hypännyt esteitä viimesen 6v aikana niin paljon, että melkein mahtuu kahden käden sormiin.
Edellisistä estekisoistani on aikaa 2,5v. Ratsastin tänään kisoissa 8 kerran viimeisen 7 vkon aikana, Tiikeri hyppäsi ratsastajan kanssa 5 kerran ja edellisestä hyppykerrasta on ainakin 2kk! Sen lisäksi Tiikeri hyppäsi ekaa kertaa rataa ja olivat vielä ekat kisat!

Hypyt ovat hakusessa, ilmassa on epävarmuutta ja Tiikeriä saa maanitella esteelle ja tosissaan pyytää että hyppää. Mutta kokemus tuo varmuuttakin, nyt olen vain tyytyväinen, että olosuhteisiin nähden meillä meni Super hyvin ja olen ylpeä tuosta hevosesta <3 en voisi ollakaan mitään muuta, koska saimme kuitenkin puhtaan radan!

Itsellä nousi silti ehkä pieni uloke otsaan omasta ratsastuksesta; koska et ikinä tiennyt hyppääkö hevonen, mistä se hyppää ja kuinka se hyppää, en pysynyt mukana lainkaan. Tai siis, kädet eivät pysyneet ja se toki harmitti, vaikkei näillä olosuhteilla sitäkään kannattaisi miettiä. Ajan kanssa sekin korjaantuu, kun saamme varmuutta yhdessä taas tähän hommaan! Täytynee vain olla tyytyväinen ettei Tiikeri antanut suoraa palautetta, mitä se todellakin olisi voinut antaa, herkkä kun on, etenkin suustaan. Mutta taisi ukko antaa minulle jo eilen suoraa palautetta raipan käytöstä sen verran, että säästi minut tänään siltä!? 

Ehkä jätän tänään ruoskimatta itseäni käsien takia ja keskityn seuraavilla kerroilla parantamaan asiaa?

Ps. Tein tänään muuten myös hyvät kaupat, nimittäin oma koppi! Ei enää stressiä mistä saa koppia että pääsee valkkuihin ja kisoihin. Eihän se kaunis ole ja vaatii miehen panostusta hieman lähiaikoina pikkujuttuihin, mutta ehjä ja toimiva sekä turvallinen, se on pääasia!

Harjoitus tekisi mestarin! 20.11.16 kuva Veera Schütt

tiistai 15. marraskuuta 2016

uudet korvakarvat vai sittenkin Pätkä hännänpäätä?

Tiikeri ja Pätkis 27.10.2016



Olen viime aikoina muistellut paljon edellisiä hevosia kun tässä on ollut siihen aikaa normaalia enemmän, enkä edes tiedä mistä se "ylimääräinen aika muisteluille" on tupsahtanut?

Koska aikoinaan minulle hevoskimppaan pääseminen ole iso juttu, aloin jossain kohtaa netistä katselemaan ravikimppoja. Ajattelin, että jos Kaislalle ostaisi osuuden jostain kivasta hevosesta.

Toki meillä on tilanne pitkälti eri kun minulla lapsena, koska meillähän on ihan oma hevonen, joka on Kaislalle tärkeä, joskaan ei ole vielä onnistunut Jelleä sivuuttamaan ja Jelleä meillä ikävöidään edelleen joka ilta kun nukkumaan mennään.
(Kaisla muistaa kertoa minulle että "on Jelle taivaalla, on sielä enkeli ja suojelee meitä", samalla taivaalle tai kattoon osoittaen.)

Kimppojen katselut ovat pitkälti töpänneet siihen, ettei kimppoja ole löytynyt tästä läheltä tai edes Pirkanmaalta...

Meidän tallilta tuli sitten myyntiin söpö pieni shettis, Pätkis. Se kaveri, joka vei mua kun litran mittaa tossa jokunen aika sitten. Sormessa siitä edelleen taisteluarvet jäljellä.
Heti ilmoitin miehelle, et jos ostan sen, saiskohan se olla Tiikerin kanssa samaan rahaan tallissa, jos se sijoitettaisiin Tiikerin kans samaan karsinaan? Noh, enpä viitsinyt edes ajatella kysyväni..

Menin seuraavana aamuna tallille eli torstai aamuna. Ei mennyt kauaa kun tallinomistaja kysyi, että huomasinko et Pätkis myynnissä!? Siinä sitten aikamme kilpaa huokailtiin, että Me niin halutaan se! Ruvettiin suunnittelemaan ja pohtimaan oisko sotasuunnitelmaa.
Kävipä ilmi, että saattaisi meidän tallipoppoosta löytyä muutama muukin ponifani.

Eipä mennyt kauaa, kun suunnitelmaa kimppaponista alettiin rakentamaan, minä tietenkin visusti etunenässä mukana.
Samahan se on, onko se kimppa ravihevonen
vai ylisöpö poni, jolla Kaisla voisi ihan oikeasti ratsastaa jos innostuu asiasta?

Ja tää mammahan on aina halunnut ponin. Nyt se poni on vielä se musta, jollasen Pikku kloonin lupasin aikoinaan Jellelle lemmikiksi. (Tiikerin lemmikin pitäisi siis olla oikeasti valkoinen ja pilkullinen, mutta tässä tapauksessa musta sai nyt kelvata..)

Noh, kirjoituksesta päätellen voipi päätellä, ettei kauaa nokka tuhissut, kun naiset pisti hynttyyt yhteen ja osti ponin! Se, että ostettiinko kukin pala itselle vai oikeasti niille lapsille, se jääpi nähtäväksi ;)

Toki ponissahan on se hyvä puoli ratsuhevoseen verrattavissa, että me tädit ei voida sillä ratsastaa, niin ei tarvitse riidellä päivistä kuka menee ja tekee mitäkin;
Jos kaikki harjataan poni huolella samana päivänä, ei se siitä kulu. Taitaisi vaan poni olla tyytyväinen! Tai jos meidän kaikkien lapset haluaa ratsastaa samana päivänä, pistetään vaan jono pystyyn ja vuoronumerot kouraan, ei liene kovakaan rasitus hömpötellä käyntiä ja ehkä pari askelta ravia noiden lapsosten kanssa ;)

Parastahan tässä ehkä oli se, että Tiikeri sai pitää uuden ystävänsä, Pätkiksen ei tarvinnut muuttaa taas uuteen kotiin ja vanhan omistajan ei tarvinnutkaan luopua ponista, ainakaan ihan kokonaan :)

Meidän perheessä on nyt sit Tiikeri ja Pätkis -poni.

Hyvää joulua Kaislalle, vai oikeasti mulle?






maanantai 14. marraskuuta 2016

Kisoihin valmistautumista?

Taas lähestyvät yhdet kisat ja jännityksellä odotamme pääsemmekö vihdoin starttaamaan? Olen melkeinpä lyönyt vetoa, että kyllä pääsemme! Ja sehän tässä melkein jo harmittaakin.

Ai miksi? Noh, minä tulin siihen tulokseen, että tottakai pääsemme kisoihin, koska emme ole kisakunnossa millään tavalla. Olen ratsastanut viimeisen, kohta 7 viikon aikana ehkä sen 6 kertaa, josta kerran kunnolla, että on oikeasti laukattukin. Laukkaa sitten muuten on tuon lisäksi menty pariin kertaan, muutamien nostojen verran. Hyvin treenailtu, eikö?

No mutta ei se haittaa! Me nimittäin treenasimme tänään kisoihin, juoksemalla peräkanaa pitkin kenttää. Sen lisäksi pöllöilimme muunmuassa irvistelemällä kameralle.

Saimme aikaiseksi oikein loistokkaita selfieitä. Sen paremmin emme voisi edes treenata kisoihin, emmehän? Jos saimme näin loistavia kuvia, mikä voisi mennä kisoissa pieleen? Ei niin mikään!

Tänään jos saataisiin talvikumit alle, niin ehkä ainakin pari kertaa päästäis ilman satulaa edes höntsään ravissa parit ympyrät ennen kisoja. Kai senkin voi treenaamiseks laskea :D


perjantai 11. marraskuuta 2016

järki, tunteet vai jotain ihan muuta?

Kun on omistanut hevosia pitkään, monesti tulee se hetki, kun mietitään mitä järkeä tässä on? Yleensä ajatusta edeltää jokin epäonnistuminen tai vaikkapa hevosen sairastuminen...

Harrastus itsessäänhän on mahtava, koska hevosen kanssa voi harrastaa todella monipuoisesti, saa nostettua perseensä ylös sohvalta ja saa raikasta ilmaa, usein myös hyvän mielenkin. Hevosten kanssa touhuamisessa on vain taivas rajana, koska en oikeasti enää edes tiedä mitä kaikkea lajeja hevosilla voikaan jo harrastaa?

Se nyt ei toki ollut se pointti, vaan se kääntöpuoli eli järjettömyys, miksi omistaa hevonen? Siihen menee kaikkia raha, aika ja mielenterveydestä puhumattakaan!

Onhan niitä hyviäkin päiviä ja niitä onnistumisia, mutta omien hevosteni kanssa on ollut niin järjettömän huonoa tuuria, että taas kyselen itsestäni, miksi tähän taas lähdin?

Toki, osaan jo vastatakin itselleni: minun oli TAAS tarkoitus ihan tosissaan ruveta valmentautumaan ja "kisaamaan". Siitä nyt ei vaan taas tunnu tulevan mitään.

No ei, mutta oikeasti, oma hevonen on elämäntapa, syy nousta sängystä ja yhtälailla pitää se mielenterveys edes jotenkuten kasassa, jos siitä vielä rippeitä on jäljellä sen jälkeen kun kuukauden rahat ovat menneet hevosesi klinikkaan tai kun hevonen sai juuri talvikengät jalkaan ja omista kengistä pohja on jo puoliksi irti. Yleensä silloin ei naurata.
(Oikeasti, olen kerran mennyt tallilta suoraan autokaupoille ja kengästä irtosi pohja. Ihme kyllä saimme palvelua, mutta ehkä autokauppias tiesi, että hevosihminen on vetoautoa vailla!?)

Vaikka tänään taas itku pääsi, en silti vaihtaisi tätä mihinkään. En osaisi, enkä voisi olla ilman omaa hevosta..mutta se ei muuta sitä asiaa, että joskus toivoisi, että edes hevosen kanssa olisi parempi tuuri, kun tuuri tuntuu puuttuvan elämän joka osa-alueelta.

torstai 10. marraskuuta 2016

Vian ei tarvitse olla suuri, kun se on päässä

Törmään yhä uudelleen ja uudelleen samaan ongelmaan, nimittäin puhtaasti siihen, että päässä on vikaa ja paljon.

Se ei riitä, että on hullu ja harrastaa ratsastusta, saati omistaa hevosen. Sekin päävika taitaisi olla korjattavissa jokseenkin helpommin, kuin tämä pinnalla oleva päävikani, nimittäin päähän pinttynyt pelko.

Se mitä päähän on pinttynyt edellisen hevosen kanssa, kaikki se tulisi vain unohtaa, koska alla on nyt uusi, ihan eri hevonen.

Kun menen oikean takajalan luokse ja pyydän hevosta nostamaan kavioita, minun pitäisi muistaa, että voin hengittää ja rentoutua. Oletettavasti hevonen ei potkaise minua, ainakaan sen vuoksi että se tuntee kipua koskiessa.

Kun lähden maastoon rentoutumaan, minun tulisi muistaa, ettei minun tarvitse pidättää hengitystä, puristaa rystyset valkoisena ohjia ja nojata etukenossa jo valmiiksi alamäkeä alas mentäessä, koska oletettavasti hevonen ei kaadu joka kertaa, joka ikisessä mäessä tai edes meinaa kaatua.

Tänään kentällä, kesäkengillä tietenkin, ratsastaessa huomasin olevani jännittynyt. Odotin, koska hevosella lipeää jalka ekan kerran, tai kun se kaatuu kerrasta ja varoittamatta.

Kenttä oli oikeasti hyvä. Siis oikeasti. Se oltiin juuri pölläytetty hieman ympäri ja kentän pinta oli kauniin vaaleanruskeaa pehmeää, hiekan ja lumen sekoitusta. Ei tilsoja, ei liukasta.
Siinä olisi pystynyt ratsastamaan liki normaalisti kesäkengilläkin. Pää vain sanoi, että ei.

Kun nostin laukan, hevonen eteni hyvin, ei liukastellut lainkaan. Kroppani jännittyi ja tiukka etukeno oli pian asentona. Nostin laukan uudestaan, suljin silmät hetkeksi, nojasin taakse ja hoin itselleni että "nojaa taaksepäin, muista hengittää, ole rento...."
Ehkä se auttoi aina 2 sekuntia kerrallaan, tai sit vain kuvittelin.

Kun Jellellä ratsastelin, en olisi arvannut, kuinka syvälle pelko pinttyi. Ja hevosessahan ei ollut mitään vikaa, siihen luotin 110%, mutta se vain ei pysynyt sairautensa vuoksi pystyssä ja kausittain kipu koskiessa oli vain niin suuri, että hipaisukin sattui.

Nyt mission impossible, kuinka päästää peloista irti, jatkuu. Maastossa alamäkikammo alkaa olla jo selätetty (nyt kun kirjoitin ajatukseni, muistan ensi kerralla taas pelätä sitäkin!). Seuraavana on yleinen kaatumisen pelko, esim kinttupoluilla sekä talvella ratsastus.

Tämä talvella ratsastus onkin toki haaste, koska maneesia ei ole, kentällä täytyy ratsastaa ja kaatumisen pelko jää nähtäväksi mitä talvi tuo ja kasvaako luottamus, että ei sen hevosen aina tarvitse kentälle kaatua ketarat ojossa!?

Askel eteenpäin lienee se, että tiedostan päävikani ja koitan tehdä sille jotain!? Eli ei auta kun yrittää tai olla koko talvi ratsastamatta :D joskus talviunille siirtyminenkin kuulostaisi kyllä vaihtoehdolta, en liiemmin tuosta kylmästäkään tykkää...

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Uusi hyppy menneeseen


Hooterskooter 2008

Tänään ajaessani läheltä tallia, johon ensimmäisen hevoseni vein, minulle sattui hauskoja, tai "hauskoja" sattumuksia mieleen. Ne eivät ehkä sillä hetkellä naurattaneet, mutta nykyään kyllä. Kerron niistä muutaman:

Ensimmäinen on siitä suuresta mustasta eli Hooterskooterista, "Enskasta".
Pohjustuksena kerrottakoon, että Enska oli suht iso lämminverinen, kiltti ja rauhallinen. Ei se juuri mitään koskaan pelännyt; hiihtäjät, väärän väriset postilaatikot ja tutuilla reiteillä muuttuneet asiat olivat lähinnä ne, jotka kauhistuttivat joskus, jos siltä nyt sattui tuntumaan.
Taisi olla kevät, kun olin erään ystäväni kanssa lähdössä maastoilemaan. Koska oli kiva ilma ja karvaakin lähti kiitettävästi, päätimme jäädä ulos harjaamaan uljaita ratsuja.
Sidoin hevoseni katoksen tukipilariin, joka oli yksi niistä pilareista, joka piti katosta pystyssä. Se oli halkaisijaltaan noin 20-30cm ja sen parisenmetriä korkea, ainakin.
Tapani mukaisesti pilailin, että sidon hurjan villiorini, joka tosin oli siis ruunattu noin 6kk aiemmin, pilariin kiinni ettei se vain karkaa kun niin hurja on...
(Ja minullahan ei ole ollut vielä yhtään hurjaa hevosta tähän asti!)
Sain hevosen sudittua, mutta koska mustassa näkyy se kaikki inha pöly ja irtokarva, päätin käyttää sellaista isoa pumpattavaa, paineella toimivaa suihkupulloa ja ruiskia sillä hevoseen vettä. Kuinka kätevää!
Pumppasin aikani ja annoin palaa.. Siinä saattoi jokin mennä yli hilseen, mikäli hevoselta oltais kysytty... Ja niin se hurja villiori nyppäsi itsensä hyvinkin helposti irti. Tai oikeastaan se ei päässyt irti, koska se pari metrinen parru roikkui hevosen mukana narun päässä.
Enska juoksi parrun kanssa joitain metrejä tallin päähän, jossa pappani uusi auto komeili.
Hevonen nousi pystyyn ja viuhtoi parrua ympäriinsä. Parru vain vilahteli senttien päästä auton nokkaa.
Lopulta pääsin nappaamaan hevosesta kiinni ja se rauhoittui.
Minä huokaisin helpotuksesta, ettei ketään sattunut ja papan auto säästyi ehjänä.
Pappa ei ollut ihan samaa mieltä, koska hän huokaisi, että olisi ollut hauska nähdä kun airbagit laukeaisivat. Siis oikeasti!? Silloin taisin lähinnä suuttua jo pelkästä ajatuksesta, mutta jälkeenpäin, olisihan se voinut ihan hauskalta näyttää :D

Toinen tapaus sattui joitain vuosia sitten toisen hevoseni, Jellen kanssa. Rauhallinen ja lunki tapaus sekin kaikin puolin oli. Ei paljon liikkunut laumassakaan kun sen mitä oli pakko, ei riekkunut tai keksinyt mitään tyhmää...
Tämä tapahtui eräänä Perjantai 13.päivänä. Olin tallilla jo aikaisin aamulla, koska hevosellani oli suht tuoreet, vakavat hankosidevammat kummassakin etujalasta. Olin tallilla jo ennen aamutallin tekijää, joka sattui olemaan sinä aamuna tallinomistaja.
Vein hevoseni jo hoidettuna ja pinteleihin käärittynä ulos kun hän tuli talliin ja lähdin ajamaan kotiin, sillä minun oli myöhemmin mentävä vielä töihin.
Ajattelin, että kerrankin tuo epäonnen päivä oli ainakin alkanut kivasti. Sitten soi puhelin ja tallinomistaja kyseli missä olen, pääsisinköhän kääntymään takaisin.
Olin vain noin 4km päässä, joten nokka kääntyi takaisin kohti tallia.
Tallinomistaja heti rauhoitteli kovasti, että ei mitään hätää, mutta hevoseni oli tippunut tarhan lankojen kanssa viereiseen ojaan, eikä pääse sieltä pois.
Päästessäni tallille, tallinomistaja istui hevosen kaulan päällä, ettei se riuhdo itseään ja satuta, koska etujalan vammatkin olivat niin tuoreet ja vakavat.
Siinä sitten istuimme yli 30min hevoseni päällä, sitä rapsutellen kun odotimme palokuntaa nostamaan hevonen ojasta pois.
Jelle 2010
Palokunta saapui ja palopäällikkö esitti fiksuna miehenä kysymyksen, miksi olemme muut hevoset nyt tuoneet tarhaan, jos pitää tämä yksi saada ojasta pois.
Hieman saatoimme närkästyä, että millähän Me olisimme ne nyt tänne saaneet haettua tielle, kun istumme ojassa hevosen päällä. Ei sedälle tullut mieleen, että ne hevoset olivat sielä tarhassa jo alunperinkin.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Palomiehet saivat liinojen avulla nostettua Jellen ojasta ja kaikki säilyivät vammoitta.
Aamulehden verkkosivuillekin Jelle pääsi, kun "palomiehet maanittelivat hevosta pois ojasta Ylöjärvellä". Oli siinä naurussa piteleminen työkavereilla sielä Aamulehdellä, kun kerroin, että juu, mun kaakkihan se sielä oli!

Kumpaankin tarinaan liittynee pitkälti se, ettei koskaan pitäisi vitsailla mitään, sitten saattaa alkaa tapahtumaan :D Niin kävi Tiikerinkin kanssa jo kertaalleen, mutta se ei ole tarpeeksi hauska kerrottavaksi.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Kuinka korvakarvoista tuli kokonainen hevonen

10/2006 Hooterskooter uudessa kodissaan, minun kokonainen hevonen <3

Nyt kun katselin BWT kasvattien kimppaheppoja, muistui mieleen, kuinka äiti sekä isovanhemmat ehdottivat, että nyt vois olla mahku ostaa hevonen.

Mä olen siis kerran ostanut hevosen näkemättä. Oikeastaan, pienen osan siitä.

Se oli kimppa, ravihevonenkin vielä, ratsastaakaan ei voisi. Ikääkin oli 2v. Mutta väliäkös sillä, söpö kun mikä, hevonenkin vielä!

Siitä se sit lähti, varattiin hevosesta korvakarvat ja maksettiin osuus. Osuuksia oli 52 ja minulla oli niitä yksi. En kovin vanhakaan ollut tuolloin, jotain 13v.

Vaikka osuus oli pieni, rakastuin hevoseen, aivan kuin se olisi ollut oma, ihan ikioma.

Kävin sitä katsomassa ja rapsuttelemassa. Alkoi ae tuntemaan minut ja jos sattui olemaan omistajien kokoontumisia, tarhan laidalla se iso musta ori suunnisti minun luokseni.

Kyllä, ori. Tiikeri ei suinkaan ole elämäni ensimmäinen ori..

Tuossa isossa mustassa oli sitä jotain. Mitä vanhemmaksi Me kasvoimme, sitä enemmän Me näimme ja teimme yhdessä.

Kun iso musta siirtyi treeniin Pakkaselle, jossain vaiheessa eksyin sinne myös ratsastelemaan.

Ekan kerran muistan kun eilisen, hieman jännitti, ehkä pelottikin. Enhän koskaan ennen ollut ravihevosen selässä, saati kyydissä ja kun se lähti, sehän lähti. Ja mehän emme menneet edes lujaa!

Suhde kasvoi ja vahvistui. Jossain vaiheessa rakkauteni hevoseen huomattiin ja eräs kimppalainen lahjoitti minulle yhden osuutensa.

Iso musta oli ollut elämässäni jo 4 vuotta kun kimpan vetäjä ilmoitti, että iso musta, tuttavallisemmin Enska ehkä myytäisiin, ravihevoseksi siitä ei enää ole.

Aina olin oman hevosen halunnut ja pienestä osuudestani huolimatta, sellaisen jo omistin. Mutta paljoa aikailematta ilmoitin, että olisin halukas ostamaan tuon suuren mustan kokonaan omaksi.

Se oli extempore ja muutaman Plus laskunkin ehkä ehdin tekemään, millä hevosen pitäisin. Olinhan itse vain 16-vuotias tuolloin.

Pian kävi niin, että pieni osuus muuttui kokonaiseksi hevoseksi. Ongelmitta ei sekään mennyt, eräät kimppalaiset minua oikeudellakin uhkasivat. Luulivat ilmeisesti minun lyövän hevosella rahoiksi, vaikka maksoin enemmän, mitä tuskin kukaan muu olisi maksanut hevosesta, josta ei radalle ollut, tulevaisuus epävarmaa ja pallitkin lähtivät, koska tunnetusti oria ei moneen talliin viedä, kun ratsuhommista puhutaan. Ori ja ratsuihmiset eivät aina mahdu edes samaan lauseeseen...

Tuo pieni osuus, jonka joskus ostin hevosta näkem


ättä, muuttui vuosien kautta kokonaiseksi hevoseksi.

Elämääni astui ensimmäinen ihka oma hevonen. Ravuri, jota en koskaan ajanut ja jonka kyydissä en koskaan ollut kärryillä.

Hevonen joka opetti paljon, hevonen joka on vielä tänä päivänkin tärkeä.

Vaikka vuosia on kulunut jo lopetuksestakin, muistan taipaleemme kuin eilisen.

Nyt kun katselen kimppavarsoja, en voisi kuvitellakaan, että sellaisen kanssa voisi tarinassa käydä, kuten suuren mustan kanssa kävi.

Toisaalta, en olisi voinut koskaan kuvitella, millainen tuostakaan tarinasta tulisi ja kuinka sitä vielä vuosien päästä muistelisin.

Hooterskooter❤

tiistai 1. marraskuuta 2016

Saikkuilua kerrakseen


Viime aikoina ei ole paljon kirjotuttanut, sillä aika ja energia on mennyt lähinnä hevosen tuijotteluun ja hyysäykseen: Mistä nyt turvottaa, onko se maha vai jalat? Sattuuko tonnekin? Näkyykö patteja vai ehkäpä masennusta jo havaittavissa kun hevonen seisoo hiljaa karsinassa.

Vikaa löytyy kun oikein etsii ja viime aikoina ihan etsimättäkin.

Välillä alkaa olemaan jo niin sokea näille ongelmille, että pakko pyytää mielipide joltain muulta, että miltä oikeasti näyttää.

Muutamaan kertaan olen jo miettinyt, että alkaako päässä jo olemaan vikaa, siis minulla, ei hevosella, mutta koska vikoja on muidenkin silmiin havaittavissa, ei voi minuakaan vielä hulluksi syyttää, ainakin ihan täysin hulluksi, vaikka pientä hulluutta varmasti jo alkaakin olemaan havaittavissa tässä hevosen hyysäämisessä.

Nyt on saikkuiltu reilu 4 viikkoa, valoa tunnelin päässä jo melkein näkyi, mutta ehkä vain kuvittelin? Maha on toki mittanauhan mukaan ainakin parempi, silmään ei enää voi luottaa.
Mutta lieneekö puberteetti iskenyt mieheen, kun näppylää pukkaa... ilman mitään logiikkaa. Ne vai ilmestyvät tai ovat ilmestymättä.

Epätoivo meinaa iskeä, mutta onneksi joskus on myös hetkiä, että voi ajatella positiivisesti. Tai edes yrittää!

Sunnuntaina olisi seuraavat kisat, joihin kovasti olen uskonut pääseväni, nyt vaikuttaa toki mahdottomalta ja kisakuntokaan ei ole kummoinen kun olen ratsastanut neljän viikon aikana alta 10 krt ja nyt meinasin hevosen kisakuntoa..

Nyt nokka kohti loppu viikkoa ja katsotaan millaisia tuulia meille suodaan?

Mutta kuten kuvasta huomaa, on "hurja tappaja-ori" saanut ystävän, jonka kanssa puuhailla päivät, ettei tylsyys iskee :)



perjantai 21. lokakuuta 2016

Me vaan möllötellään!

Kun saikkuilut veenyy ja vanuu, on mukavaa tehdä hevosen kanssa enemmän sellaista, mitä ei ehkä muuten tee. Tai meidän tapauksessamme, teemme, mutta nyt voimme tehdä enemmän!

18.10.2016 kuva Veera Schütt
  
Oli se sitten maastakäsin espanjalaisenkäynnin muistuttelua mieleen, juoksutusta liinassa tai irtona, irtona hyppäämistä tai vaikkapa ajolenkille lähtö.

Vaikka saikun syyt painavat takaraivossa ja olisi kova hinku treenaamaan kunnolla, on toisaalta rentouttavaa kun puuhailla. Etenkin ajolenkkeihin olen nyt koittanut panostaa.

Edellisen hevoseni kohdalla unelmiin siitä, kuinka opetamme sen ajolle, kävisimme mieheni kanssa ajamassa ja joskus kun olisin raskaana, voisin hevosta kuitenkin ajaa.

Opetimme Jellen kyllä ajolle ja hyvin sekin sujui, niin kauan kuin sattui vahinko, yksi isompi vahinko, meistä ja hevosesta riippumattomista syistä. Siihen jäi ajot sen hevosen kanssa.

Onneksi Tiikerin kanssa alusta asti ajohommat ovat sujuneet todella hyvin! On mukavaa vaihtelua itselle ja hevoselle kun pääsee välillä kärryttelemään, niin mielen kuin lihaksistonkin vuoksi :D Ennen kaikkea ihanaa on, että voin ottaa tyttäremme mukaan ja hän jopa nautti kärryttelystä todella paljon! Vihdoinkin äiti-tytär laatuaikaa tallilla ajan kanssa!

En tiedä kumman päälle tämä vaihteleva tekeminen on parempi juttu, minulle vai Tiikerille, mutta silti joskus tuntuu, ettei aika edes riitä kaikkeen kun täytyy treenata tätä, Tota ja tuota ja vähän ehkä tätäkin vielä. Nytkin on listalla espanjalaisenkäynnin palautus mieleen maasta ja selästä, ratsastushommissa eteneminen koulussa, mutta myös esteiden alkeet, ajohomniakin pitäis tehdä ja valjakkokin kuulostaisi kivalta! Sitten ois matkaratsastukseen treenaaminen, mut eikös ton kestävyyden/pitkät matkat ja ajohonmat vois yhdistellä niin pääsis vähemmällä!? :D Lihaksiakin täytyis saada takaisin, joten kaiken maailman mäkiperuuttelut ja venyniset vanumisineen on listalla kans.
Mun to do -lista on selvästi hukassa, tai sit se on vain liian pitkä, koska en edes muista mitä kaikkea mä Oon jo suunnitellut.

Hyvähän se on suunnitelmia ja unelmia olla, vaikka nyt iso ja ainut toive onkin, että vain selätettäisiin nämä huolet ja murheet, että Tiikeri olisi taas terve. Ennen sitä, haaveet on haaveita ja Me vaan pönttöillään yhdessä <3


tiistai 18. lokakuuta 2016

Huono hevosenomistaja

Aina joskus tulee hetkiä, että miettii kerran jos toisenkin kannattaisiko hevosta edes omistaa, mitä on tehnyt väärin tai ehkäpä jättänyt tekemättä?

Yleensä näille tunteille on syynsä ja minulla syy on sairasteleva hevonen, tai "sairasteleva" hevonen, se taitaa riippua siitä kuka sen määrittelee ja miten?

Eräs kaveri, jonka kanssa en ole enää tekemisissä, sanoi minulle joskus suuttuessaan, että minulla ei ole varaa sanoa mitään, koska hajotan koko ajan hevoseni.
Noh, toki en voinut edellisen hevoseni sairauksille mitään, yritin ehkä enemmän kuin olisi pitänyt, jotta olisin saanut hevosen kuntoon. Ja tapaturmien aikaan, kun edellisellä hevosella meni hankositeet kummastakin etujalasta, jännetupen seinämä repesi, jänne repesi tai kun kengitysnaula oli joutunut kavioon, en ollut edes paikalla, mutta nyt kun uudella hevosellakin on vaivaa vaivan perään: mahaongelmaa, jonka suhteen minun tulisi muistaa, että hevonen vasta 3kk sitten tuli toisesta maasta, matka oli pitkä ja kaikki muuttui, siis ihan kaikki. Kaiketi siinä kuka tahansa voisi reagoida miten vain!? Sitten tulehdus selässä, joka aiheutti kudosvauriota ja nyt viimeisenä takajalkojen turvotus. Vaikuttanee impparilta, mutta silti se(kin) pysäytti miettimään..

Onko minussa sittenkin vikaa? Teenkö jotain tietämättäni väärin? Onko tämä syytäni? Mitä voisin tehdä toisin?

Luulen, että moni muukin hevosenomistaja painii näiden kysymysten ja itsesyytösten kanssa, en varmasti ole ainut. Mutta mitä muutakaan voisimme kun ystäväämme sattuu, emmekä ehkä voi tai osaa tehdä mitään muuta kuin antaa aikaa ja yrittää.

Olen yrittänyt nauttia hevosesta nyt muilla tapaa kun ratsastaen, toki se ei muuttanut paljoa, koska viikoittain teen hevosen kanssa paljon muutakin kuin ratsastan, mutta kyllähän huoli ja murhe varjostaa mukana: teenkö nyt oikein? Voiko tänä pahentaa tilannetta? Mitä jos...

Eipä tämä elämä tai tilanne murehtimalla ja jossittelemalla parane ja tässä suhteessa tämä malttamattomuus on huono juttu: tahtoisin nähdä mahan suhteen muutoksia parempaan heti, just nyt, vaikkei ne muutokset hetkessä tapahdu. Ja jos on edellistä hevosta kuntouttanut ja hoitanut noin 6 vuotta seitsemästä, ei ehkä heti uskoisi kuinka malttamaton olenkaan. Ehkä malttamattoman minusta onkin tehnyt se, että nyt ajattelin hevosen omistamisen olevan helppoa ja autuasta, ilman yhtään vastoinkäymisiä. Ei se taida ihan niin toimialaan?
Mutta toivossa hän on hyvä elää, eikö?

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Hengähdyshetki

Ekat kisat tuli ja meni, ilman meitä.

Ei alku kauheasti naurattanut, kun emme päässeet edes kisapaikalla reilu viikko sitten, kun tallille päästyäni hevosen selässä oli suuri paise juuri satulan kohdalla. Se oli niin kipeä, että hevonen juoksi liki karkuun jos yritit koskeakaan.

Noh, kisat peruttiin meidän osaltamme ja parantelin selkää, se oli jo parempi ja muutamana päivänä kävin selässä. Viime La piti lähteä valmennukseen, mutta tallille päästyäni emme sitten lähteneetkään, koska yhden ison patin sijasta oli kaksi ja puoli isoa pattia, myöhemmin ilmestyi vielä "ihottumaa".

Soitin päivystävän ell paikalle, ihan jo siksi, että patit olivat selkärangan kohdalla. Todella tulehtuneet ja kuuri saatiin.

Nyt sitten hengähdetään, ihan kaikesta, ainakin melkein..  Nyt ei tehdä mitään tavoitteellisesti, nyt vain tehdään, koska täysin sairaslomalle ei tarvinnut jäädä, kunhan ei selkään mene.

Nyt on reenailtiin espanjalaistakäyntiä maastakäsin, liinan päässä työskentelyä, ensimmäinen sarjaestekin tempaistiin irtona ja kärrytreeniä tehty tallitiellä ees taas pariin kertaan nyt kun Tiikeriä on ajolle opetettu.

Nollaus ilman tavoitteita tekee ihan hyvää, itsellekin, kun mielessä on miljoona ja kaksi asiaa.

Sitä pitäisi vain ottaa aina tilaisuus ja tehdä asioita mitä ei muuten tekisi hevosen kanssa, mitta Toisaalta, näitä asioita tehdään muutenkin, niin tämä taitaa erota normaalista vain siten, etten käy selässä :)

Nyt hengähdetään hetki ja sitten taas kovat treenit päälle ja jos meille suotaisiin ne ekat kisatkin!

maanantai 3. lokakuuta 2016

Pienikin asia voi olla iso harmitus

Eilen piti olla meidän ekat koulukisat,
harrastemestaruudet, mutta niinkuin
ei aiempinakaan vuosina, niin ei nytkään
ollut tervettä hevosta alla.

Kyllä kuulkaa harmittaa niin, että parit
itkutkin jo tirautin.

Eilen piti tosiaan noutaa hevonen kyytiin ja
suunnata kisoihin. Tallille päästäni huomasin, että hevosella patti selässä.
Heti iski harmitus, jahas, ei taida aito startataan tänään kisapaikalla, eikä se sitten startannutkaan.

Tiikerillä oli siis kämmeneni kokoinen patti selässä josta tuli märkää. Arka kun mikä ja kriittisesti satulan alla. Perjantaina ei ollut merkkiäkään tuollaisesta ja lauantain sai huilia kisoja ajatellen.

Nyt on sitten putsattu ja rasvailtu selkää.

Jos kyseessä olisi ollut minä tahansa muu kisa, kun nuo mestaruuskisat, ei olisi harmittanut näin paljoa, mutta minkäs teet :/

Nyt odotellaan, että mitä ell sanoo parista joko etänä tai paikan päällä.

Se on onneksi pienentynyt, mutta saa nähdä jääkö valkkuilua viikonlopulta väliin nyt tämän vuoksi.

Nyt onkin sitten aikaa kaivaa espanjalainen käynti Tiikerin mielensopukoista :) Tänään jo hieman aloitettiin treenejä :)

tiistai 27. syyskuuta 2016

Aina ei jaksa..

Viime lauantaina oltiin Tiikerin kanssa valmennuksessa. Valkut ovat yksityisvalkkuja, mutta meidän kummankin huonon kunnon vuoksi valkkuilemme vain 30min, jotta saadaan kaikki hyöty irti tehokkaasti.

Verkkailin valkkuun ennen alkua, Tiikeri oli hieman ynehtynyt, mutta teki hienosti töitä, vaikka normaalia enemmän saikin pyytää.

Sunnuntaina ja maanantaina otettiinkin sitten "levon kannalta" ja pistettiin Tiikerille kärryt ekaa kertaa perään sunnuntaina. Maanantaina posoteltiinkin ekaa kertaa keskenämme ravissa kärryt perässä.

Koska teimme nämä kärryttelyt TODELLA lyhyen kaavan mukaan, noin 10min per kerta, ajattelin, että tänään olisi virtaskaa vaikka muillekin.

Toisin kuitenkin kävi. En muista että Tiikeri olisi vielä kertaakaan ollut noin väsynyt, kun se tänään oli.

Nämä pari kolme viimeistä viikkoa on tehty niin paljon hommia, että se ilmeisesti nyt näkyy.

Huomenna Tiikeri saakin todella ansaitun vapaansa ja lauantaina uuden, että kisoissa jaksaa näyttää ensimmäistä kertaa "osaamisensa" :)

Joskus naurattaa tämä kuntopuoli... Hevonen on kuin omistajansa, ihan yhtä huonokuntoinen! :D


maanantai 26. syyskuuta 2016

kokeileminen kannattaa!

Kiireet meinaa haitata vaoaa-aikaa ja nytkin pitäisi raapustaa jotain ihan muuta kuin blogia!

Viime aikoina täällä päin on ollut paljon niitä joka syksyisiä pikkuperkeleitä eli banaanikärpäsiä. Eivät sikäli liity aiheeseen, mutta luulen, että jonkinlainen kärpänen mua on nyt päässyt purasemaan.

Nyt on nimittäin menty kaikki niin kovaa ja korkealta, että välillä sitä erehtyy luulemaan, että on ehkä saattanut onnistuakin jossain ja ehkä oppinut jossain määrin ratsastamaankin!?

Tämän luulon kanssa toki ensi viikonloppuna tullaan yhtä kovaa alas, kun ylöskin mentiin, ehkä vähän nopeampaakin tuo alastulo saattaa taoahtua, mutta fiilistellään nyt siihen asti!

Viime aikoina Tiikeristä on paljastunut varsinainen hiomaton timantti nimittäin!

Ollaan kovasti treenailtu ensimmäisiin koulukisoihin ja siinä sivussa kaikkea siihen liittymätöntäkin, kuten ajohommia.

Tänään viimeksi treenattiin koulukisoihin kärryiltä käsin. Ei nyt oikeasti, mutta onhan se kivaa vaihtelua? :D äkkiäkös se kouluratakin on kuin lasten leikkiä jos se hiisataan kotona kärryt perässä pari kertaa?

Ei mutta asiaan!

Parin kolmen viikon aikana olen tehnyt Tiikerin kanssa oikeasti hommia. Se ei tarkoita, että vain hevonen on joutunut koville, vaan myös oma osaaminen on ollut suurennuslasin alla, enkä enää ole päästänyt itseäni niin helpolla.

Hienoa on huomata, kuinka kova työ ja näyttävä mieli on tuottanut tulosta! Ei pelkästään selästä käsin, vaan ihan joka suhteessa.

Viime aikoina on tuntunut, että nyt ollaan siinä pisteessä, että mikä vain on mahdollista! Vain mielikuvitus on rajana, ja ehkä itsekin täytyy pysyä Tässä moodissa, että viitsii oikeasti treenata, eikä vain läsähtää itsekseen sinne kentälle "mä vähän vaan höntsään" moodiin.

2KiireetKiireetnystä hommien jälkeen, kuva Veera Schütt

lauantai 10. syyskuuta 2016

Kun treenaus kannattaa

Olen nyt etenkin viimeisen viikon leikkinyt tosissani ratsastajaa ja yrittänyt tehdä jopa töitä Tiikerin kanssa.

Minua ehkä alkoi ärsyttämään se, ettei sinne vain voi istua selkään ja hevonen kulkee ajatuksen voimalla, koska loppu aikoina Jellen kanssa se tuntui pitkälti siltä, että ei tarvinnut kun mennä selkään, höntsätä ja thats it, hevonen kulki kivasti!

Epätoivokin jo iski treenatessa, mutta tänään valkussa tuntui välillä, että niistä treeneistä on ollut jopa apua, koska Tiikeri kulki hetkittäin jopa kivasti.

Mikä hieno fiilis, kun hevonen onkin välillä jopa ihan OK! Ja ei, se ei vieläkään ole hyvä, mutta parempi, joka taas tarkoittaa että Me ymmärrämme taas hieman paremmin toisiamme ja olemme oppineet jotain yhdessä!

Tästä on hyvä jatkaa ja mitä enemmän luotamme toisiimme ja paremmin ymmärrämme toisiamme, sitä paremmin toimimme yhdessä ja olemme yhtä!

Joskus siis itsekseenkin kannattaa yrittää, muistella ohjeita mitä on aiemmin saanut ja keskittyä niihin asioihin, jotka ovat olleet vaikeita.

Olen vain harrastelija, mutta haluan minäkin osata ratsastaa edes perushyvin, jotta hevonen pysyy kunnossa, saa lihaksia eikä kipeydy siitä, että se ratsastetaan päivästä toiseen ihan väärin.

Treenaus siis kannattaa, siitä saattaa tulla joskus ihan hyväkin mieli, vaikka kymmenen kertaa ennen sitä olisikin pettynyt!

perjantai 9. syyskuuta 2016

Hyvä pohja, huono pohja vai tekosyy?

Monesti ratsupuolella puhutaan pohjista. Jossain on huono, jossain kova, jossain liian pohjeä, jossain liukas, jossain saattaa jopa olla ihan OK ja jossain ei ole pohjaa ollenkaan, koska sinne ei voi T-O-D-E-L-L-A-K-A-A-N päästää hevosta edes kävelemään, koska vähintäänkin jännevamma on taattu.

Onko pohjan laatu kiinni pohjasta, ratsastajasta vai hevosesta? Vai jostain ihan muusta?

Täytyy sanoa, että minä en monesti ole oikeasti huonoilla pohjilla mennyt.
Toki pohja voi olla huono silloin, kun sataa paljon ja se on liukas ja etenkin kun tuleekin pakkaset ja kenttä jäätyy peilijääksi tai ihan muhkuraiseksi. Tai jos se on kun rantahiekkaa, joka upottaa ja hevonen joka ei ole koskaan tarvinnut suojia, tarviikin ykskaks suojat. Joten myönnän, olen joskus itsekin ollut sitä mieltä, että pohja on huono, mutta ne ovat yleensä näitä hetkellisiä pohjia, joille ei mahda mitään.

Jaksan siis ihmetellä vuodesta toiseen sitä, kun jollain määrätyllä tallilla on jonkun mielestä "ihan paska pohja". Usein nämä välittäjät ovat parempia ratsastajia, niillä kalliilla hevosilla tai sitten niitä "parempia" ratsastajia.

Tai sitten on niitä vammoja hevosella ja varotaan sitä, vähän tuota, ja oikeastaan vähän kaikkea ja varmuuden vuoksi etsitään se omasta mielestä paras pohjoinen maneesitalli ja ratsastetaan maneesissa kesät talvet, koska kullanmussukan jalat ei kestä muuta.
Joskus käydään kääntymässä kisoissa, mutta jos hevonen menee huonosti, oli pohja huono tai sitten ei oteta hevosta edes kopista pois ja mennään takaisin kotiin, koska pohja oli niin paska!

Minulla oli kallis, jalkavammainen hevonen, se ei tosin osannut mitään, mutta kallis se oli silti. Ja vaikkei siitä koskaan enää pitänyt tulla edes harrastekäyttöön hevosta jalkavammojensa vuoksi, sain sen kuntoon, ratsastin sillä hiekkateillä, iso kivisillä teillä, erilaisilla kentän- ja maneesinpohjilla, erilaisissa maastoissa ylipäätään.

Ei tullut vanhoista vammoista ongelmia eikä tullut uusia vammoja, vaikka treenasin  lyhyttä matkaratsastus matkaa (20-30km) välillä jopa kivikovilla teillä. Jopa asfaltilla ravailin, kun starttasin erään matkaratsastusreissuni.

Onko siis kaikki huonot pohjat oikeasti huonoja vai valittavatko ihmiset vain liian usein aivan turhasta?

Ne pohjat, joita olen Henk.koht. testannut, ovat minusta kaikki olleet turhan kovia siinä vaiheessa kun hevosen selästä tulee alas jotenkin muuten kuin jalat edellä...

maanantai 5. syyskuuta 2016

Iloa arjen keskellä

Ilo voi joskus tulla pienestäkin ja se voi tuntua todella suureltakin, jos se vain tulee oikeaan aikaan.

Viime viikot ovat olleet raskaita henkisesti ja fyysisesti eikä loppua vielä näy. Tallireissut ovatkin antaneet kipinöitä jaksamiselle, vaikkei kaikki olisi mennytkään aina niin putkeen.

Jo pelkästään Tiikerin näkeminen on ilahduttanut ja niinä päivinä kun se on hirnunut tarhassa nähdessään minut, on se saanut hymyn korviin "ihanaa, joku välittää minusta ja siitä on ilo nähdä minut!". Enkä usko sen johtuvan pelkästään nameistakaan.

Teen Tiikerin kanssa säännöllisesti töitä maastakäsin ja muutamana viime kertana se on tuottanut paljon iloa, onnistumisen tunteita sekä jotain mitä en voi edes selittää.

On vain hienoa tuntea se tunne, kun tiedät että sinulla on edes jonkinlainen yhteys hevoseen, se tykkää edes jotain tehdä kanssasi ja vaikkei ratsastus olekaan vielä kaunista, hevonen ainakin seuraa sinua ja toimii edes maastakäsin aika näppärästi.

Minulle tullessaan Tiikeri oli hyvin hämmentynyt kun maastakäsin pyysin sitä ravaamaan vierelläni. Ei sitten millään meinannut ravata ja ilmeestä olisi voinut luulla, että yritän myrkyttää hevoseni. Se oli hyvin epäluuloinen asiaan.

Viime viikolla ravailu vierellä alkoi toiseen suuntaan edistymään jo aika kivasti, ettei hevosta tarvinnut " vetää" mukaan. Tänään sitten harjoiteltiin toiseen suuntaan.. Alku oli hankalaa, mutta onnistui jollain tavalla.

Lopulta laskin narun Tiikerin kaulalle ja menimme ynpäri kenttää, hevonen välillä vierellä ja välillä minun takanani seuraten. Teimme sitä mitä aina: käyntiä, pysähdyksiä, perustuksia ja myös ravasimme.

Se tunne, kun hevonen juoksee perässäsi ynpäri kenttää, vaikka teet ympyröitä, käännöksiä ja ennen kaikkea, kun juoksusta pysähdyt kuin seinään, myös hevonen pysähtyy.
Se tunne on jotain niin hienoa!

Tyttäremme 3,5v seurasi reenejämme kentän reunalta, kunnes totesi "äiti, minäkin haluan taluttaa!"

Annoin tuon hurjan Orin lapselleni, joka kävellen käänteli sitä kentällä eri suuntiin ja pysähteli, hevonen tuli perässä kiltisti, tehden mitä tyttö pyysi. En voisi ylpeämpi ollakaan!! Ja kyllä, olen ylpeä hevosesta JA lapsesta <3

On ilo nähdä, että tyttö on päästänyt sydämeensä Jellen lisäksi nyt myös Tiikerin, vaikka Jelleä Me kumpikin kovasti edelleen ikävöimmekin <3

perjantai 2. syyskuuta 2016

Kun "on pakko"

Tiikeri 2.9.2016
Flunssa vaivaa ja on veto pois. Olenkin yrittänyt levätä ja syödä kaiken mahdollisen dropin mitä olen keksinyt,  että paranisin, koska nyt vain ei ole varaa sairastaa ennen lokakuun puolta väliä!
Flunssa ei ole normaali flunssa, eikä se ole iskenyt kunnolla, mutta kaikki veto on pois, yöllä ei nukuta sitäkään vähää mitä normaalisti, happi ei kulje ja kävely pari metriä sinne tai tonne on jo urheilusuoritus.

Olen siitä syystä tehnyt Tiikerin kanssa kevyesti maastakäsin, vaikka tiistaina sekin oli kuin maratonin juoksu: Olin aivan puhki ja vaatteet hiestä märät kun olin irtohypyttänyt sekä vähän juoksutellut.
Kaksi päivää maltoin pysyä pois selästä ja keskiviikkona "oli pakko" ratsastaa, olisihan minulla sunnuntaina valmennuskin, ja ollaan sen verran lahjattomia (minä ainakin), että ois pakko vähän "reenaillakin".

Niimpä keskiviikkona pistin hurjalle orhille ekaa kertaa kuolaimettomat, tarkoituksena vähän höntsäillä oman jaksamisen mukaan.
Tiikerille kuolaimettomuus ei ollut ongelma, mutta se pisti mut taas todellakin töihin laukassa ja koska periksi ei voi antaa, kun hevonen yrittää luistaa laukasta karkaamalla ympyrältä, "oli pakko" taistella loppuun asti.

Niimpä höntsäily ei ollutkaan ihan höntsäilyä, ainakaan tähän kuntoon.
Kun nousin hevosen selästä, ymmärsin että oli virhe ratsastaa... Tuntui kun menettäisin tajuntani, mutta selvisin talliin ja tallilta poiskin.

Ensimmäistä kertaa myönsin tehneeni virheen mennessäsi ratsastamaan, koska "oli pakko". Tosiasiassahan ei ole mikään pakko.

Tiikeri on täysihoidossa, se ei sekoa vapaista vaan se TARVITSEE vapaita viikossa 1-2 päivää. Mikään pakko ei siis olisi ollut mennä. Mutkun " oli pakko" kun sunnuntaina on se valkkukin. Joo, ei silti edelleenkään ollut pakko.

Otin opikseni ja pidin eilisen vapaata ja lepäsin. Olo on parempi, muttei edelleenkään hyvä.
Tänään menin taas ratsastamaan koska "oli pakko". Ei, ei edelleenkään ollut pakko, mutkun se valkkukin niin " oli pakko"...

Valkkuun taas pitäisi kävellä sinne ja pois, ei ole pitkä matka, mutta kävellen yhteen suuntaan noin 40min, jos ravaa tai laukkaa, pääsee toki nopeammin.
Mutta tiedän, että hevosen kunto riittää juuri ja juuri tunnin valkkuun, niin mietin mistä se löytää energian vielä matkoihin. (Oma koppi olisi tosi kiva juttu ja se jos jokin olisi PAKKO!)
Tai oikeastaan ongelma tällä hetkellä taitaa olla se, mistä minä löydän energian valkkuun JA matkoihin!?
nuhanenä ja hömpänpömppä reenailujen jälkeen:
kaverikuva! 2.9.2016

Ihan pakko ei kai olisi, mutta olen aina ollut huono pyytämään apua tai etenkään ottamaan sitä vastaan. Nyt mietinkin, olisiko sekin taito jo vihdoin opittava. Olisiko se "pakko"?

Niin kuin sekin olisi kai opittava, ettei hevosen omistajana ole aina kaikkea "pakko". Jos hevonen voi hyvin, se on hyvässä hoidossa eikä esimerkiksi aina tarvitsisi sitä " viikon reeniohjelmaa", ei ole pakko mennä tallille tai yhtään mitään muutakaan...

PS. Tänään kun "oli pakko" mennä ratsastamaan, tunsin itseni loppuraveissa jopa onnistuneen siinä mitä tein: hevonen tuntui hyvältä, liikkui kauniisti kuten pyysin. Onhan se hienoa onnistua joskus edes muutaman sekunnin ajaksi, se auttaa taas jatkossa yrittämään kun luulee joskus kehittyvänsä asioissa (vaikkei niin tapahtuisikaan!) ;)

tiistai 16. elokuuta 2016

Ei se ole niin vakavaa!

Hupsista, mun moka ja Tiikerikin jäi kiltisti
pällistelemään, et "mutsi hei, mitä sä siä teet?"
Tiikeri siis nautti vedestä niin, että päätti pistää maate.
Minä en enää ylös nousussa pysynyt kyydissä.
14.8.2016 eka uitto kerta, kuva Sami Kivioja
Vaikka joskus ehkä pohdinnoistani hyvästä ratsastustaidoista voisi kuvitella, että otan hevosharrastukseni jollain tasolla vakavasti, niin ei, en ota.

Jos ottaisin, en olisi hankkinut ikinä noita "projektihevosia", vaan olisin ostanut sen kisavalmiin opetusmestari peeveen, jolla voisin osaamattomanakin hypätä suitsait vaikka metrin tai kaksi, koulu puolesta nyt puhumattakaan!

Hevoset ovat henkireikä ja mielenvirkistys, ne ovat olleet ystäviä ja perheenjäseniä.
Yksi niistä parhaista asioista, mitä
elämässäni on, monen muun asian lisäksi <3

Olen saanut vuosien varrella ja nyt viime aikoinakin ystäviltäni palautetta suorasti ja epäsuorasti siitä, mitä julkaisen sosiaalisessa mediassa harrastuksestani, tai oikeastaan, ihan mistä vain mitä julkaisen :D Olenkin todennut että olen liian avoin, enkä häpeä kirjoittaa mistään, ei minulla ole salaisuuksia, koska asiat, mitä minulle ovat tapahtuneet, niin hyvässä kuin pahassakin, ovat tehneet minusta sen mitä olen.

14.8.2016 valkussa pohkeenväistöä vai jotain ihan
muuta!? :D Pikku-orin omat touhut kyseessä.
kuva Veera Schütt
Miksi olen saanut palautetta?
Noh, minä en ota tätä hevostelua tosiaan kovin vakavasti ja olen mestari päivittämään tilojani ja kuviani hyvin "vitsikkäästi" eli en tosissani. Milloin minulla on kakkakaakki, joka ei osaa mitään, milloin minä hoidan vaihtamaan harrastusta ja myyn hevosen pois. Ja hevonenkaan ei ikinä tee niinkun pyydän. Vuosiin on mahtunut kaikenlaisia päivityksiä niin sanoin kun kuvin.

Yleensä siinä kohtaa kun saan viestiä, jossa minut haukutaan pystyyn siitä, että aina vain haukun ja valitan hevosestani, kuinka paska se on, huomaan kuka minut todella tuntee ja kuka ei. Koska siltä palautteen antajalta on jäänyt huomaamatta ne kaikki sydämet ja kaikki muut mammanmussukka -jutut, jotka aika usein ovat siinä samassa yhteydessä sen muka-negatiivisen sisällön kanssa. 

Noh, eräs hyvä ystävänikin huomautti sunnuntaina kun julkisti alunperin valmennuksestamme vain tilannekuvan, jonka perusteella voisi sanoa, mistään muusta tietämättä ihan mitä vain, että olisinhan nyt voinut kauniimmankin kuvan valita :D

Mutta tilannekuvathan ovat parhaita! Eihän kai kukaan jaksa aina katsoa ratsastuskuvia, jotka usein ovat saman tyylisiä? Tai jaksaa, mutta tilannekuvat tuovat väriä elämään ja saapahan muut aihetta puhua mitä tein väärin, kun hevonen on reagoinut noin... Vaikkei siinä edes ole taustalla mitään sen kummempaa kuin esimerkiksi huomautus raipalla tai hevosen omat touhut :)

Olen todennut, että ne jotka puhuvat, puhuvat joka tapauksessa, joten samahan se on mitä päivitän tosissani, puoli tosissani tai pilke silmäkulmassa? 

Eihän se ratsastaminen edes ole jatkuvaa onnistumista. Onnistumiseen tarvitaan myös ne epäonnistumiset eikä se edes aina ole hevosesta tai ratsastajasta riippuvaista, joten miksen päivittäisiä myös niitä sattumuksia ja epäonnistumisia? Ne ovat kuitenkin osa harrastamista.. oikeastaan ne ovat osa elämäämme!

Ja päivittäessäni tilannekuvan, sehän kertoo vain sen sekunnin tilanteen eikä mitään muuta. Jokainen päättäkööt itse ne edelliset ja kuvan jälkeiset sekunnit, mitä tapahtuikaan oikeasti.. ;)

Eihän olla tosikoita? Epäonnistutaan yhdessä arvokkaasti, koska epäonnistumisien jälkeen tulee aina onnistumisia :)

Joskus voi käydä näinkin, kun kyseessä on kiltti mutta herkkä hevonen.
Kuva kesken laukan kun huomautin (hipaisin) raipalla kylkeen, eikä herra pitänyt siitä..
Kuva ensimmäiseltä viikolta kun Tiikeri tuli Suomeen.
22.7.2016 kuva Veera Schütt