Olet esimerkki

Mikäli sinulla on lapsi, tiedät olevasi hänelle esimerkki elämässä. Mikäli sinulla ei ole lapsia, mutta ehkä joskus voisi olla harkinnassa, muista kirjoitukseni vielä sitten...

Niin, nuo ihanat kamalat lapset, niin hyvässä kuin pahassakin! Ne pirut imevät kaiken esimerkin sinusta ja naapurin kiroilevasta sedästä postilaatikolla. Ne imevät kaiken, halusit tai et. Yleensä et halua, koska se minkä lapset imevät itseensä, on sitä mitä ihan viimeisenä haluat, tietenkin, kuinkas muutenkaan!?

Asiaan.. kun kuulimme saavan tytön aikoinaan, olin tietenkin innoissaan ja pirullinen virne naamallani ilmoitin miehelle, että "voi hitsi, nyt meidän sit täytyy hankkia se ponikin!"
Se ei paljon miestä naurattanut, vaikka onkin aina tukenut harrastustani ja ymmärtää kuinka tärkeitä hevoset ovat minulle. Se on se juttu mistä ei luovuta!

Noh, vitsihän se poni oli. Ei uskoisi, koska ponihan meiltä nyt löytyy...

Meidän neitimme on kohta 4-vuotias kärpästikkeli. Jostain syystä hevoseni ovat rakastaneet häntä, mutta hän on kiinnostunut heppailusta hieman vaihdellen, vaikka kovasti olen hyvää esimerkkiä kivasta, rahaa ja aikaa vievästä harrastuksesta antanutkin!

Välillä on pitkiä aikoja ettei hän halua tallille, välillä hän haluaa useasti. Välillä ei halua koskeakaan hevoseen, välillä haluaa talutella ja joskus uskaltautuu minun kanssani tai jopa yksin selkään. Minulla on periaate, ettei häntä pakoteta mihinkään (paitsi hätätapauksessa tallille mukaan).

Viime aikoina neiti on ollut innokas tulemaan ainakin mukaan ja joitain kertoja on neiti näppärä päässyt seuraamaan äidin valmennuksiakin oikein maneesitallille!

Jokaisella on ehkä niitä omia tapoja toimia määrätyissä tilanteissa ja viime päivinä minulle on käynyt hyvinkin selväksi, kenen valmennustuntia meidän neitimme on seurannut silmä ja korvat kovana.

Jos Tiikeri ei meinaa mennä päätyyn kunnolla, yrittää oikoa määrätyissä kohdissa pääty-ympyrällä tms, minulla on tapana kannustaa hevosta hokemalla "joo joo... joo joo.."
Tietenkin jos meinaa hevonen hyytyä, sitä kannustetaan eteenpäin antamalla pohkeita ja maiskuttamalla vielä lisäksi..

Nyt neiti onkin usein tehnyt isästään hevosen kiipeämällä tämän selkään, antaen pohkeita potkimalla jaloillaan niin, että mies raukalla varmasti kyljet kipeänä. Ratsastuksen kruunaa maiskutus ja sanat "joo joo... joo joo!"

Totesinkin, että kyllä, ihan sama mitä teemme tai sanomme, olemme lapsillemme esimerkkinä, myös hevosien kanssa.

Päätinkin itse, että jatkossakin kohtelen silkkiturpiamme hyvin, teen niiden kanssa monipuolisesti ja rakastan niitä koko sydämestäni, että myös lapseni tekisi niin, mikäli hän joskus hevosista vielä innostuisi <3

Ota haaste vastaan ja näytä sinäkin pienemmille hyvää esimerkkiä, he seuraavat meitä joka askeleella, joka sanalla ja teolla. Ollaan yhdessä hyvä esimerkki!

Hanki, kuinka sen määrittelee?

hankitreeniä menneiltä vuosilta.

Tänä talvena hankia ei juuri ole näkynyt, ainakaan täällä meillä päin, mutta koska hankitreeni on joka vuotinen puheenaihe aina talvisin, otampa sen käsittelyyn...

Törmäsin facebookin kautta postaukseen, jossa kirjoitettiin hankitreenistä. Omaan silmään hankea vain ei näkynyt missään.

Tähän ilmiöön olen törmännyt monena vuonna, tänä talvenakin jo aiemmin, kun eräs hevostuttava hehkutti kuinka eräällä pellolla jo pääsi hankitreeniä, pääsi oikein karauttamaan! Noh, minähän intoa piukassa kävin katsomassa ja ihmettelin, että missä se hanki on. En olisi uskaltanut ko paikassa ottaa edes ravia, koska kesän heinikko oli niin pitkää, että jäisi jalkaan tai hokkeihin kiinni.

mielestäni tämä EI ole hanki, vain luminen kenttä.

Eräänä talvena tallikaveri kovasti voivotteli, kun kenttä oli niin kovin raskas kun lunta on niin paljon, hirveä hanki! Kentällä oli lunta ehkä ruunun rajaan asti ja itse olin hankitreeniä tehnyt juuri hevoseni kanssa hangessa, jossa lunta noin hevosen polviin.
Mielestäni SE oli raskasta.

Tarkoitukseni ei siis ole haukkua tai arvostella ketään, tarkoituksena on ennemminkin pohtia asiaa, kuinka meille jokaiselle eri asiat voivat tarkoittaa niin eri asioita!

Minulle vähän lunta, on toisen hanki. Minun hanki, on toiselle jo paikka mihin ei voi hevosta viedä rikkomatta sitä.

Ja nyt siis emme mene suinkaan niin pitkälle, että mitä tehdään ja kuinka kauan minkälaisessakin hangessa. Ja eihän kukaan nyt kylmiltäänkään kai oikeasti kunnon hankeen ihan oikeasti TREENAAMAAN mene!?

Ei ei, nyt ei puhuta niista asioista lainkaan! (no okei, ehkä ihan vähän, mutta vain tooosi pieni pintaraapaisu, jos sitäkään!)

tämä on se hanki, jossa kävellään

Mutta mikä on hanki? Siis hanki, jotta voidaan ruveta puhumaan hankitreenistä?

Jollekin se on jo sen verran, että kavio peittyy lumeen, mutta silloinhan me (normaaleina) talvina treenaamme hangessa jopa kentällä, eikö? Riittääkö siis pelto, jossa edes hieman lunta, siihen että voi sanoa olleensa hangessa tekemässä hankitreeniä!?
Minun mielestäni ei, mutta jos sinä olet toista mieltä, et ole sen enempää oikeassa tai väärässä kuin minäkään.

Kun puhutaan hankitreenistä, minä miellän sen niin, että lunta on niin paljon, että hevonen joutuu ihan oikeasti nostelemaan jalkojaan ja joutuu tekemään enemmän töitä kuin normaalisti.

Mutta hankitreeniäkin voi tehdä niin erilaisissa hangissa: on helpompia hankia jossa on vähemmän lunta, sielähän pystyy tekemään enemmän ja pidempiä aikoja, sitten on hankia joissa on aina enemmän ja enemmän lunta.

Ne hanget, joissa on jo hevosen ryntäisiin asti lunta, ne ne vasta hankia ovat! Mutta eikai nyt kukaan kuvitellut että niissä voisi KUNNOLLA treenata? Ja kylmillään? Ei ei! Nehän ovat niitä hankia, joissa vain mennään käyntiä, ajallisestikaan ei kauaa tehdä. Ravi ja laukka vain lähinnä nostoina, jos niitä tekee ja hanki antaa siihen mahdollisuuden. Eikä niissä kunnon hangissakaan voi mennä kuin silloin, kun hanki on pehmeää.

Karkeasti arvioiden, voisin sanoa, että jos lunta on noin 20cm, voidaan jo alkaa puhumaan hangesta.

Mikä sinun mielestäsi on hanki?

Hevonen ja ratsastaja

Tiikeri <3

Joskus on vain hevonen ja vain ratsastaja. Yhdessä he voivat olla ratsukko, mutta siihen vaaditaan enemmän kuin hevonen ja ratsastaja.

Joskus ratsukko voi lähteä yhdessä hyvin vaatimattomistakin oloista, mutta yhdessä ratsukko voi päästä vaikka mihin!

Jokainen hevonen on erilainen,  jokainen ratsastaja on erilainen. Kyse on vain siitä, että löytää avaimen lukkoa varten. Kuuluu klik ja ovi aukeaa.

Joskus avaimen löytäminen vaatii enemmänkin ponnisteluja, se voi viedä vuosiakin. Joskus taas voi käydä niin, että hevonen ja ratsastaja ovat luotuja toisilleen ja heti klikkaa.

Minun mielestäni ratsastaminen ei ole vain ratsastamista ja siihen kuuluu muutakin kuin ratsastaja, joka saa hevosen liikumaan kauniisti.

Ratsastus on ratsastajan ja hevosen yhteistyötä, mitä saumattomampaa ja kitkattomampaa yhteistyö on, sitä kauniimpaa on ratsastus.
Kun yhteinen sävel löytyy, ratsukko jo melkein lukevat toistensa ajatuksia.

Jollain on taito saada hevonen kuin hevonen toimimaan mutkattomasti ja liikkumaan kauniisti,  mutta onko se pelkästään se mihin tulisi pyrkiä? Omasta mielestäni ei. 

Enska <3

Kun ratsukon avain lukkoon on löytynyt on heillä enemmän pelissä ja jo pienemmästäkin eleestä tietää mitä toinen haluaa tai jos kaikki ei olekaan kuin ennen.

Vaikka kävisi niin onnellisesti,  että ratsukolla klikkaa heti yhteen, vahva side vaatii kuitenkin vuosia. Ja se side muodostuu paljolti muustakin kuin ratsastamisesta ja kuinka hevonen toimii allasi. Se side on jokainen askel yhdessä, jokainen sana, jokainen rapsutus, jokainen  hörinä... 

Aika kultaa muistot, enkä osaa enää ikävöidä Enskan ja minun yhteistyötä. Taisi meilläkin olla omat ongelmamme, mutta jostain syystä meillä klikkasi heti. Toki se ei ollut mikään ratsu, eikä toiminut aivan saumattomasti vielä selästä käsin, mutta eläminen yhdessä oli helppoa, siitäkin huolimatta, että Enska minut joskus jätti tien sivuun, että kävele vain keskenäs kotiin..

Jellen kanssa oli se jokin, vaikkei yhteistyö heti pelittänytkään ja muutamat kyyneleet vuodatin aluksi, että ihan hullun hevosin ostin! Osaamattomuudellaan se opetti kuitenkin  paljon ja 7 vuoden yhteisen taipaleen jälkeen ikävöin sitä sidettä,  joka meillä oli. Hevonen johon luotin, joka luki ajatukseni mutta joskus yllätti, että omaa tahtoakin kuoren alta löytyy. Se käveli itsekseen tallista tarhaan ja kentältä karsinaansa jos pyysi. Se oli ja möllötti, nautti maisemista ja eli elämänsä päivä kerrallaan. Toivon, että se olisi vielä ehtinyt opettamaan minulle, kuinka nauttia joka hetkestä.
Se yhteistyö, joka meillä oli  kaikessa siinä kauheudessaan "vaikka ratsastatkin ihan päin persettä, on hienoa seurata, kuinka  hyvin toimitte silti yhdessä", on ehkä koko hirveydessään ja kauneudessaan se lause valmentajalta, joka tuo edelleen hymyn huulille. Olimme yhdessä ihanan kamalia!

Jelle <3

Tiikeri taas.. siinä on se jokin, joka viehätti, siitäkin huolimatta, että se oli osaamattomin mitä kokeilin, ainut jota en saanut edes laukkaamaan. Ja ei, sen orius ei ollut se viehätys, vaan jokin  aivan muu. Se tuntui heti omalta, rakastuin siihen päätä pahkaa ja jokainen päivä, myös ne kamalat, ovat tuoneet meitä lähemmäksi toisiamme.

Joka päivä yllätyn yhä edelleen, millaisen hevosen löysin, vaikka luulin, etten mitään tällaista voisi enää löytääkään... Ninaa lainatakseni "Tiikeri valitsi sinut" pitää varmasti pitkälti paikkaansa, vaikka joskus ajattelen, että pitääkö se edes minusta?

Ongelmistamme huolimatta, meillä klikkasi heti. Ja vaikka minua on viime päivinä viety kun litran mittaa, pysyn silti kannassani. Tiikerin huumorintajua vaan tarvitsee hieman ymmärtää ja kuka nyt ei joskus irrotella haluaisi!? :)

No nyt se räjähti!

Jos eilen hevoseni oli melkein pommi, tänään se oli pommi. Miten kiltisti ja varmasta hevosesta voikaan kuoriutua sekunnissa ruutitynnyri, joka räjähtää  käsiin!?

Eilen kaverin kanssa se kuitenkin osasi käyttäytyä ja oli jopa laiska kun etuhevosena ravailtiin ja laukkailtiin.

Tänään kävimme saman lenkin, tai niin oli tarkoitus, kun eilen, mutta lyhyemmässä kaavassa. Tarkoitus oli päästä hieman rauhassa ravaamaan ja laukkaamaan, ja mehän pääsimme! Toki kaikkea muuta kuin rauhassa.

Alku meni hyvin. Hevonen tuntui energiseltä, silti sitä sai hieman pyytää eteenpäin, niinkuin aina. Pääsimme lopulta metsätielle, jossa on hieman enempi lunta.

Ravailin metsätien päähän, välillä kävellen.

Kun pääsimme toiseen päähän, Tiikeri hieman kiihdytti ravia ja kääntyminen meni hieman pitkäksi. En kuitenkaan ollut moksiskaan asiasta, enkä edes ajatellut asiaa kummemmin.

Lähdimme kotiin päin ja pyysin ravia, mutta sain rodeopukkisarjan laukassa, joka jatkui "mennään hanaa!" -laukkana.

Tiikerihänon super herkkä suustaan ja hernostuu jos suusta ottaa kovemmin, joten mitä enempi yritin tehdä pidätteitä, sitä enemmän Tiikeri kiihdytti ja teki pukkeja.

Kukaanhan ei halua pudota täydestä vauhdista, en myöskään minä, joten tyydyin olemaan kevyessä istunnassa, yritin rauhallisena hyssytellä Tiikerille ja yritin pyytää sitä hiljentämään edes.

Menimme niin lujaa, etten ole koskaan hevosella mennyt. En edes silloin, kun Jelle karautti aikoinaan ravihevosta karkuun, joka tuli täyttä vauhtia takana. En edes tiennyt, että hevinen pääsee niin lujaa.

Metsätie läheni loppuaan, mutta vauhti senkus kasvoi. Ainut ajatus oli että uusi turvaliivini, jota olen käyttänyt ehkä 2 kertaa, makaa tyytyväisenä satulahuoneen lattialla eikä siitä ole apua jos nyt tapahtui jotain!

Silmät kiinni ja toivoin, ettei autoja tule kun tielle pääsemme. Hallitusti kuulkaa pääsee hevosella täydessä laukassa 90° kulman! Ja kiitos kunnon hokituksen, lumen alta jäisellä tielläkin pito riitti, myös kurvissa!

Matka jatkui tiellä. Iso ja jäinen alamäki alkoi uhkaavasti lähestymään ja vauhti ei ole hiipunut. Meinasi rehellisesti itku päästä. Mietin miten käy, kun mäessä kaadutaan...

Rupesin kääntelemään hevosta puolelle toiselle, siksakista huolimatta vauhti ei hiivu lainkaan...

Juuri ennen mäkeä tein ratkaisevan siirron, se joko auttaa tai sitten sattuu ja lujaa.

Käänsin hevosen täydestä vauhdista metsään. Kyllä, ihan kirjaimellisesti jorpakkoon.
Vauhti loppui, hevonen pysähtyi ja kumpikin säästyttiin vammoilta.

Myönnän, loputkin luulot siitä, että minulla olisi jonkinlaista hevosmiestaitoa, mureni sillä hetkellä siihen risukasaan, jonka päällä seisoimme.

Positiivista toki on, että hevonen on selvästi elämänsä kunnossa pitkien sairasteluiden jälkeen, se on piristynyt kuukauden aikana super paljon ja sillä on menohaluja, kuntokin on muuten noussut! Mutta siinä vaiheessa kun meno oli jo hengenvaarallista, on nauru kaukana.

Ällistyksekseni, Tiikeri ei edes hionnut! Lisää positiivista siis: sen kunto on kasvanut kohisten (selittänee siis viime päivien virtalatauksetkin helpon ja vapaapäivän jäljiltä!)

Päädyin jatkamaan pidemmän maaston suunnitellun sijaan, jotta pääsin tiellä viellä tekemään rauhallista ravia pois ja kotiin päin.
Kävimme  paluumatkalla vielä laukkatiellämmekin, jotta myös sielä sain rauhallista ravia kumpaankin suuntaan. Onnistui, joten pääsimme suuntaamaan kotiin.

Kun pääsimme kotiin, olimme jo tunnin paahtaneet ravia ja laukkaa, hevosesta se ei näkynyt, joten oli pakko käydä kentällä vielä ravaamassa, jotta sai Tiikerin tekemään kunnolla töitä.ja näin purettua energiaansa.

Oli kuulkaas hienoa ja energistä ravia, takapää työnsi ja muotokin oli aika näpsä!
Ei ollut tietoakaan, että oltiin jo maastossa käyty päästelemässä isoimpia höyryjä...

 

Kun pomminvarmasta tuli melkein pommi

Mikä piristäisikään enempää kun tervehdys tarhasta "ihhihiiiii, hör hörrrrr.." kun käyt hakemassa hevostasi? En tiedä onko mitään parempaa, ainakaan juuri sillä hetkellä.

Olin hieman surullinen kun menin tallille. Harmitti ettei kentällä voi tehdä hommia, takana oli taas jotenkin rankka ja kiireinen työpäivä. Yksinäiseltäkin taas tuntui, koska hei, eihän me hevosihmiset ikinä ystäviä nähdä, elleivät ne ystävät ole tai raahaudu tallille.
Yritin soitella kaveria seuraksi tallille, jotta piristyisin, mutta hän oli ikäväkseni kipeä.

Onneksi Tiikeri sai hymyn huulille jo pelkällä tervehdyksellä!

Talliin mennessä olikin tallille tullut jo muitakin, jes! Tätä tapahtuu harvoin sillon kun minäkin olen vasta mennyt tallille. Jostain syystä olen tallilla aina väärään aikaan ja porukkaa alkaa valumaan paikalle kun minä teen jo lähtöä kotiin..

Sain kutkuttelevan ehdotuksen, että lähtisin tallikaverin hevosen ratsastajan kanssa maastoon, ihan rauhalliselle lenkille tietenkin.

Tallillamme suurin osa hevosista on ravihevosia, joten rauhallinen maasto voi joskus olla mitä vain, etenkin jos askellaji on enemmän kuin käynti.

Ulkona kävi kova myrsky ja hevoset olivat tarhoissaan jo valmiiksi virittyneen oloisia, Tiikeriä lukuunottamatta. Päädyin lähtemään maastoon, koska viime aikoina maastoilut ovat jääneet ihan kokonaan kiireen, liukkauden, laiskuuden ja pimeyden takia. Tekosyitä on ollut joka päivälle...

Tiikeri on ollut hieman säpsy pimeällä ja kovalla tuulella. Nykyään pimeys jo menee hyvin, mutta tuo myrsky teki kyllä omat jännitysmomenttinsa reissuun.

Yleensä ravihevosen kanssa maastoillessa, rauhallisuus voi tosiaan olla mitä vain, tällä kertaa meillä olikin matkassa todella lunki kaveri, joka hiihteli edessä rauhallisesti..

Toista se oli meillä. Omat ongelmani alkoivat jo selkään nousussa, koska hevonen ei seissyt  paikoillaan vaan oli jo kovasti menoillaan.

Käveltiin kaverin perässä ja jo tallin pihasta päästyämme sain käynnistä mukavan selkä kaarelle ja ylös -pukin. Totesin, että jahas!

Rauhalliseen käyntiin mahtui pukkeja, pystyyn hyppimistä, paikallaan laukkaamista ja liikkeitä, jotka varmaan voisi laskea korkeakoululiikkeiksi. Kaikki siksi, että tein pidätteitä.

Muutama matkan varrella ollutta hevosta pukkilaukkoineen tarhassa, aiheuttivat jännitysmomentteja enemmänkin, mutta hengissä selvittiin.
Ainoastaan meidän uusi bootsi otti matkalla hatkat, kun eivät niin välittäneet Tiikerin korkeakoululiikkeistä, mutta onneksi löysin ne hangesta 20m ennen kun oli viimeset mahkut löytyä tai olla löytymättä, kun autolla kävin etsintäreissun suorittamassa.

Hauskinta reissussa ehkä oli, että kun pyysin raviin ja yhdellä pätkällä jopa laukkaa, olivat ne rauhallista ja hallittua. Laukka oli oikeastaan aika kivaa, lyhyttä ja pyöreää. Kyllä siitä radalla olisi kasin ainakin tempaissut!

..eikä ole muuten pitkäkään aika, kun juuri mietin, että Tiikeri on tätä nykyä ollut suht lunki ja varma tyyppi, että miksei se jo olisi taltutettu tätikuljettimeksi. Mutta tämä päivä muistutti, vaikka  Tiikeri pysyikin hallinnassa hienosti (minulla), on se niin omanlaisensa persoona, että ehkei se ainakaan vielä olekaan ihan täysin tätinkuljetin. Täytyy alkaa taas reenata tuota maastossa, etenkin myrskyssä menoa ;)

Mutta kylläpä piristi, vaikka reissu olikin hieman erilainen ja toi oman jännityksensä! Kuinka kiva onkaan huomata, että hevonen on kunnossa ja innoissaan menossa, vaikka myrsky selvästi hermostuttikin sellaiseen tottumatonta etelän ihmettä!

Ps. Sielä tuli niin paljon lunta ja sataa edelleen, että ehkä saadaankin vielä uudestaan kenttä hyväksi ratsastaa, jes!

Motivaatio, mihin menit?

Tiikeri motivoitunut syömään.

Motivaatio, mitä se on? Onko se jotain syötävää tai liittyykö se jotenkin nukkumiseen? Jos liittyy, tällä hetkellä olisin mukana satasella etenkin nukkumiseen liittyen.

Niin, motivaatio tuli ja meni.. vihelsi vain mennessään.

Mikä siinä onkin, kun se motivaatio on niin vaikeaa? Tai kaikki on vaikeaa kun on sitä kuuluisaa motivaation puutetta!?

Kun on motivaatiota, sitä treenaa mitä vaan, kuinka vaan ja vaikka kuinka paljon, kun intoa vain piisaa ja piisaa.. ei malta edes tehdä muuta kuin vain treenata ja treenata!

Minulla motivaatio todellakin tuli ja meni, vähän turhankin nopeasti.

Syy sen katoamiseen löytyy kentästä eli luistinradasta, jonka vuoksi laukkailut loppuivat yhtä nopeasti kuin alkoivatkin. Voi hitsinpimpulat sentään tätä kurjaa Suomen "talvea".

Minulla on takataskussa kyllä juttuja, joita olisi tarkoitus tehdä ja reenailla kun ei voi ratsastaa kunnolla, mutta luulen, että motivaatiota joutuu nyt keräilemään jostain hieman kasaan.

Juuti nyt tuntuu oikein hyvältä idealta vain levätä ja maata kotona, pitää vähän tallivapaata, mutta huono omatuntohan tässä heti iski, vaikka hyvää ne vapaat Tiikerillekin tekee!

Jos joku löytää sen motivaation, voisiko sen palauttaa minulle, jotta saadaan muutakin aikaiseksi kuin vain olla möllöttää?

Toisaalta, tää sohvalla makaaminenkin tuntuu ihan kivalta. Jospa sitä laittais puhelimen pois,  ummistaisi vähän silmiä ja käpertyisi lämpimään kainaloon; sitä harvinaista perheaikaa, mitäs se olikaan? Nyt vois vaikka taas kokeilla miltä se tuntuu!

Erilailla laatuaikaa ponin kanssa

Se on se päivä, kun aikataulut huutaa hoosiannaa jo valmiiksi, etkä ole varma kuinka ehdit ratsastamaan hevosesi.

Tiedät, että töissä on pidempi päivä, sovit matkalle nopeat treffit tavaran haun merkeissä.

Tallillekin on töistä matkaa palttiarallaa 40km ja parissa tunnissa pitäisi selvitä matkasta, tavaran hausta ja hevosen kanssa touhuiluista, koska sitten onkin jo sovittuna seuraavat kaupanteko treffit kopin kunnostukseen liittyen.

Aamupäivällä kuitenkin töissä katsoessasi huomaat, että puheluita ja viestejä tullut; ponille käynyt tapaturma. Mikä lie kaatuminen tai sitten Tiikeri on leikkiessä rallannut hokilla ohimennen...

Jippijaikeihei! Se siitä aikataulusta, tais Tiikeröinnitkin nyt jäädä.

Odottavan aika oli pitkä, mutta lopulta työpäivä loppui ja pääsin pakenemaan tallille katsomaan tilannetta, joka ei onneksi ollut katatrofaalinen, mutta himpanverran verinen.

Vastassa oli virkeä poni, joka käveli normaalisti, mutta koska pihalla kaikki muistuttaa taas joka paikassa lähinnä luistinrataa, oli ponin meno aika luisumista etenkin mäkiä alas. 

Muutamaan kertaan kiljahdin Pätkikselle, joka luistatti mäkeä alaspäin kohti minua...

sehän siitä olisi vielä puuttunut, että olisimme ponin kanssa tehneet kauniin kasan!

Talliin selvittiin ja päivän duunit alkoivat!

No mutta hei, jos ei muuta, niin pidettiin "poni nätiksi ilta" ja vietettiin Pätkiksen kanssa laatuaikaa! <3

Kenttä käytiin Tiikerin kanssa liinan kera testaamassa, mutta sielä olisi pitänyt olla luistimet jalassa, jotta olisi voinut esittää hienoja liikkeitä taitoluistelun merkeissä!

Joten eipä tuo ehtimättömyys nyt haitannut, koska tähän väliin olisi varmaan hyvä pitää vapaitakin itselle ja hevoselle, koska maastakäsin ehditään kyllä tekemään varmaan taas useampi viikko, jos ei äkkiä tule kunnolla lunta ja pohjat muutu jäisestä paremmaksi.

Voi hiisi! Lyhyt oli taas tuo ratsastamisen ilo...

Mutta nyt täytyy alkaa keskittymään sitten maastakäsin hommiin poikien kanssa, reenataan seuraavana vaikka valjakkoon tai naamiaisiin jos ei muuta keksitä!

Pala kerrallaan

18.2.2017 valmennustunnin alkuverkkojen ekat laukat,
vasen eli se ongelmasuunta.

Kun haluaa olla hyvä, vaatii usein itseltään ehkä hieman liikaakin.

Kun onnistuu jossain, pitäisi sen jälkeen onnistua jo taas seuraavassa asiassa.

Sitä tuskastuu vielä enemmän, kun jokin asia ei sujukaan, koska edellinen asia alkoi sujumaan niin paljon nopeammin.

Kuinka sitä oppisikaan etenemään vain pala kerrallaan? Ollen tyytyväinen siihen, mikä sujuu juuri nyt, keskittyen siihen, eikä jo kiiruhtaen seuraavaan asiaan.

Kun yksi pala loksahtaa paikoilleen ja juurtuu siihen, olisi helpompi edetä seuraavaan, eikö?

18.2.2017 alkuverkasta häntätötterölle hommia!

Kyse on eilisestä valmennuksesta, joka meni hyvin. Laukka on parempaa, oikealle jo oikeastaan aika kivaa ja nostot ovat pääsääntöisesti todella hyviä. Tuntuu, ettei oikealle laukkaa nostaessa enää tarvitse kuin istua nätisti satulassa ja hieman vain siirtää pohkeita ja tadaa, laukka nousee! Vasemmallekin laukat nousevat hiljalleen kivasti, joskin työtä on enemmän ja sujuvuus ei ole niin hyvää, väsyessä saattaa tulla väärä nosto ja pätkät lyhenevät.

Tiikeri on edistynyt hurjasti, mutta itsellä vaatimustaso vain nousee päivä päivältä.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että se on väärin hevosta kohtaan, mutta myös itseäni kohtaan, koska kohta vaadin itseltänikin jo enemmän, mihin edes kykenen. Hevonen kyllä tekisi varmasti vaikka kuperkeikkoja jos vain osaisin pyytää, se tässä ehkä se suurin ongelma nyt onkin, tunnen itseni liian osaamattomaksi ja riittämättömäksi.

Päätinkin koittaa keskittyä nyt siihen palaseen, joka kaipaa juurruttamista: vasen laukka!
Vaadin itseltäni onnistumisia toistaiseksi vain vasemman laukan suhteen, en yhtään enempää enkä vähempää!

18.2.2017 alkuverkkaa oikealle

Onko kateellisuus aina pahasta?

Vastaan omaan kysymykseeni, että ei sen tarvitse olla. Kyllä kateellinenkin voi olla hyvällä tavalla!

Tai niin minä haluan ainakin väittää, koska myönnän olevani kateellinen useinkin ja monestakin asiasta, mutta ei se tarkoita sitä, ettenkö olisi silti onnellinen toisten puolesta jos heillä on elämässään jotain hienoa!

Teen ehkä blogini (ja itseni) itsemurhan tällä kirjoituksella, mutta älkää kivittäkö minua ihan tyystin, jooko?

Luin juuri Korumies Arvin päivityksen Pavon sponssauksesta hänelle, kommentoinkin seuraavasti:  "Täytyy myöntää, että vitsit mä oon niin kade kaikesta noista sponsseista ja avuista, mutta hyvällä tavalla. Ihanaa että autetaan ja sponssataan, että "ihan tavallinen nuori" saisi mahdollisuuden kilparatsastajana!
Yleensä ne joilla olisi oikeasti taitoa, saattaa mahdollisuudet tyssätä rahapuoleen.
Onnea ja menestystä teille, menesty minunkin puolestani <3"

Korumies Arvi onkin siis loistava esimerkki kirjoitukseeni, koska olen seurannut hänen edistymistään ihan alusta asti!

On hienoa, että nuori on tehnyt itse unelmiensa eteen todella paljon työtä. Faktahan toki on se, ettei ilman julkisuutta Arvilla vielä hevosta olisi. Hän nousi julkisuuteen ja on saanut sen avulla paljon tilauksia ja sponsseja.

Olen aikoinaan itse ostanut myös nuorena oman hevoseni ja ylläpitänyt sen itse. Ei ole helpponakki, joten tiedän, että sen vuoksi täytyy tehdä töitä, vuodattaa hikeä, verta ja kyyneliä. Tehdä asioita aivan jaksamisen äärirajoilla, mutta unelmat ovat sen arvoisia. Myös Arvi sen varmasti tietää!

Nykyään some on niin hyväksi kuin pahaksi, Arvin kohdalla hyvä juttu, koska  sen ansiosta unelmat mahdollistuivat hyvinkin nopealla aikataululla.

Todella hienoa! Mutta kyllä, olen kateellinen, tietenkin, miksen olisi? Se ei silti tarkoita ettenkö olisi onnellinen Arvin puolesta, päin vastoin, olen hänestä hyvinkin ylpeä ja onnellinen, että onnistui unelmassaan ja moni taho kannustaa ja auttaa häntä eteenpäin!

Mutta kukapa ei toivoisi, että joku sponssaa? Helpottaisi unelmaasi? Sehän on aivan mieletön juttu!

Yksi syy, miksi halusin nostaa juuri Arvin kirjoitukseeni, on yksinkertaisesti se, että henkilökohtaisesti ajattelen niin, että kisoissa menestyvät ne, joiden perheillä on varaa antaa lapsen valmentautua paljon. Varaa ostaa oma hevonen. Varaa kuljettaa joka paikassa.

Tästä syystä ne oikeasti lahjakkaat saattavat jäädä kerran viikossa tuntiratsastajiksi, perheillä ei ole varaa enempään. Nyt on siis yksi mahdollisuus lisää, että "tavallisesta nuoresta" nousisi uusi tähti kisakentille!

Ratsastuksessa pärjääminen vaatii rahaa, myönsit sen tai et. Jos sinulla ei ole rahaa, ei saa myöskään valmentautua. Ilman valmentautumista et taas pärjää, silloin vain ratsastelet ja kukaan ei korjaa virheitäsi.

Jos on rahaa, kehittyy. Jos ei ole rahaa, junnaa usein paikoillaan.

Seuraavana joku voisi sanoa, että rahalla saa myös hyvän hevosen. No onhan sekin totta, mutta rahalla saat myös valmentautua ja kun saat laadukasta opetusta, voit itse tehdä hevosestasi laadukkaan.

Joten kyllä, olen Arville todella kateellinen kaikesta tuosta mahtavasta avusta jota hän on saanut toteuttaakseen unelmansa! Mutta hän arvostaa saamaansa apua, joten toivon koko sydämestäni, että se kaikki apu auttaisi häntä tavoitellessaan unelmaansa! <3 Go Arvi!
Toivottavasti Arvin esimerkki kannustaisi myös meitä muita "tavallisia, ei varakkaasta perheestä" olevia tekemään töitä unelmiensa eteen, Arvi on näyttänyt, että unelmat voivat toteutua!

Minä tyydyn siihen mitä minulla on ja mihin itse kykenen unelmieni tavoittelussa ja näen kauniita unia siitä, kuinka joku vielä joskus sponssaisi minuakin, jotta olisin vielä joku päivä himpan verran parempi ratsastaja ja pääsisin valmentautumaan niin, ettei raha olisi aina se suurin päänsärky (tällä hetkellä rahalla saisi uuden vetoauton, joka käynnistyy tarvittaessa ja halpiskoppi saataisiin korjattua, että ei tarvisi miesraukan kiipeillä kopin kyljessä joka reissun jälkeen kiinnittämässä pressua hajonneen takaluukun päälle :D)

Ansaittu vapaa vai hyvä tekosyy?

Itselläni ainakin on tapana puhua ansaitusta vapaapäivästä, mutta tarkemmin miettien en ole aivan varma kenelle se ansaittu vapaapäivä on tarkoitettu yleensä; minulle, hevoselle vai ehkä kummallekin?

Toki, hevonen tarvitsee vapaapäivän, eihän siitä muuten voisi tulla iso ja lihaksikas!
Minusta taas ei enää lihaksikasta tule, iso ehkä, mutta se on toissijainen asia..

Tästä voimme päätellä, että hevonen on yleensä de, joks on ansainnut vapaansa, en minä. Mutta hevosen vapaapäivä saattaa olla myös tekosyy pitää itse vapaata!?

En teistä tiedä, mutta itse olen todennut sen tärkeäksi, että pitää edes sen yhden vapaan viikossa, ettei astu jalallakaan talliin. Silloin ehtii vaikka pari tuntia istumaan sohvalla kauemmin kuin yleensä tai ehkäpä ehtii vaikka siivoamaan kotona, se kun taitaa olla kaikkien kohokohta kun tallille ei joudu, tarvitse (vai ei saa?) mennä!

Vaikka vapaapäivän järjestää yleensä tarkasti päivälle, että on koko päivän töissä ja näin työt haittaavat vapaa-aikaa niin pahasti ettei vain yksinkertaisesti pääse tallille, tai hevosella on juuri ollut vaikkapa hieroja tai rokotus ja sen on hyvä pitää se vapaa, jostain syystä siotä vapaasta tulee aina huono omatunto.

Miksi ihmeessä!? Oletettavasti se hevonen ei kuole juuri silloin kun et mene itse tallille ja jos niin sattuu käymään, syy ei oletettavasti ole se vapaapäivä... Annetaan siis  hyvällä omallatunnolla itselle ja hevoselle joskus se vapaapäivä, niin yhteistyökin maistuu jatkossakin! ;)

Pieni pala onnea

alkuverkka töhötystä 11.2.2017

Hevosten kanssa onnistumiset ovat tärkeitä, sillä eihän kukaan jaksaisi tehdä päivästä toiseen jos aina vain epäonnistuisi, eihän!?

Onnistumiset muistuttavat siitä, että meillä jokaisella on mahdollisuus onnistua ja oppia, vaikka joskus tuntuu ettei osaa mitään eikä mikään onnistu...

Onnistumisen ei tarvitse olla iso, jotta fiilis nousee kattoon. Se voi olla yksi hyvä laukan nosto, hyvä voltti, pätkä koottua ja tahdikasta ravia, siisti siirtyminen tai ehkäpä vain tasajaloin pysähtyminen.

Eilen sain taas päivän annoksen onneani valmennustunnilla, vaikka puolituntiseemme mahtui myös epäonnistumisia, mutta kerrankin onnistumiset painoivat enemmän vaakakupissa kuin epäonnistumiset!

Alku tunti meni hösöttämiseen, Tiikeri hösasi ja häsläsi, joten aluksi vain rauhoittelin sitä, jotta ravi olisi rauhallista. Vaikka hösöttäminen oli lähinnä ärsyttävää, mutta pieni ilon häivähdys siitäkin tuli: Tiikeri on iloinen ja energinen, ja se alkaa hiljalleen palaamaan moodiin, millainen se oli ennen sairasteluja, jes!

Kun pahin hösääminen loppui, tein hieman laukkaa kumpaankin suuntaan: nostot ravista, käynnistä ja paikoiltaan. Vähäisestä tekemisestä huolimatta, jopa vasempaan kierrokseen laukat olivat melko jees, tai lähinnä nostot, mutta anyway. Ainakin parempia mitä valmentaja tänä vuonna on nähnyt..

Jatkoimme laukan työstämistä, aloittaen tietenkin oikeasta eli helpommasta suunnasta. Tiikeri hieman kuumui, mutta nostot olivat todella hyviä, laukka energistä ja ongelma oli ennemminkin laukasta raviin siirtyminen.

Toinen suunta olikin aika heikkoa esitystä, Tiikeri hieman jo väsähti ja väärä laukka nousi taas helpommin, reagointikin alkoi hidastumaan. Valmentaja muuttikin harjoitusta siten, että pääasia oli, että nostoista saimme oikean, emmekä väärää laukkaa.

Mutta vasemmasta viis, oikea kierros oli niin mahtavaa menoa että näillä fiiliksillä jatketaan taas seuraavaan epäonnistumiseen, joka tiputtaa taas maan pinnalle :D

Siihen asti kuvittelen olevani taas hieman parempi ratsastaja!

Kun sinä itse olet ongelma

Tiedättekö sen tunteen, kun joku asia on todella vaikeaa eikä se millään onnistu? Yrität ja yrität, ehkä hieman mennään eteenpäin mutta silti vain tökkii? Vähän kuin käsijarru päällä yrittäisi eteenpäin!

Ajattelet, että hevosella on ongelma, ehkä jossain määrin onkin, mutta suurin ongelma on sinussa. Tässä tapauksessa ongelma on vasen jalkani.

Tiikerin helpompi suunta on siis alusta asti ollut oikealle, vasen on ollut kaikin puolin vaikeampi, kaikissa askellajeissa eikä ongelmia yhtään ole helpottanut Tiikerin jumit ja lihaskalvojen kireys oikealla, koska taipuminen vasemmalle on tietenkin hankalaa.

Nyt kun olemme reilun viikon päässeet tekemään kentällä hommia, ovat asiat edistyneet kummasti, laukkakin on ihan jees, oikealle treenattiin keskiviikkona nostoja jopa pysähdyksestä, jota en olisi uskonut näin nopeasti pystyvämme edes tekemään.

Noh, ongelman ydin onkin se vasen! Laukat kyllä nousevat, mutta nostot eikä laukka ole läheskään niin hyvää kuin oikealle (mutta osa syy on siis myös hevosessa, ei pelkästään jalassa :D seliseli ja silleen!)

Tämän viikon aikana olen pistänyt merkille, että en saa vasenta jalkaani oikeaan paikkaan enkä asentoon kunnolla; kantapää ei pysy alhaalla ja en saa pohkeita annettua niin tehokkaasti, lisäksi jalka siirtyy selvästi edemmäksi, nostossa taas ei pysy edempänä vaan siirtyy taaksepäin.

Onko siis ihmekään jos nostot ovat hieman hankalia ja ravi ei ole niin hyvää, jos ei saa edes pohkeita läpi ja hevosta ohjien ja pohkeiden väliin? ..no eikai se ole niin justiinsa?

Eilen yritin panostaa vasempaan jalkaan 110% ja kyllähän se helpotti nostoja. Uskaltauduin yrittämään jopa pysähdyksestä vasempaan laukan nostoa ja kun oikein yritti ja keskittyi, kyllä se sieltä tuli! Toki ei niin nopeasti ja säpäkästi kuin oikeaan, mutta nousi muutaman käynti askeleen kautta.

Tänään vasen jalka onkin sitten hieman sitä mieltä, että kiitti mulle riitti! Saisiko jostain uuden lonkan? Se voisi helpottaa tätä oikein ratsastamistakin, ehkä?

Toisaalta on kiva huomata, että asiat voisivat helpottaa ihan vain sillä, että itse oppisi ratsastamaan, mutta toisaalta se tässä surullisinta onkin, koska sitä on yritetty jo monta vuotta oppimatta! :D

Minun ei pitäisi julkaista yhtäkään videota ratsastuksestani, mutta antaa nyt mennä tämän kerran näin julkisesti... Tällä videolla laukan nostoja on päästy treenaamaan kahtena päivänä ja koko vuonna laukkailuja tässä takana vain 4 krt (viimeisin 4-5kk aikana alle 20krt). Eli voisi se kai huonomminkin mennä ja tästähän on vain suunta ylöspäin, eikö?

Ikuinen alkeisratsastaja esittäytyy; ei näin, ratsastakaa te paremmin! :D

Koko sydämellä vai varoen?

 Koska mieleni sopukoissa jyllää usein kummallisia pohdintoja, tänään pohdin kimppaponiamme Pätkistä. Sitä pientä suloista karvapalloa, johon on vaikea olla rakastumatta. Niin kiltti, mutta silti NIIN PONI, joka ottaa hatkat jos tilaisuus tulee. Mutta niin täydellinen lasten poni! <3
Jäin miettimään Pätkistä, koska minulla on huono omatunto, sillä en ole jaksanut puuhailla sen kanssa nyt niin paljoa kun aloitin loppu vuonna taas kokoaikaisesti töissä käymisen ja sen lisäksi teen toisessa työpaikassa aina välillä, perhekin kuitenkin löytyy myös kotoa, koirista nyt puhumattakaan. Aika ja jaksaminen ollut sen verran kortilla, että se vähäinenkin jaksaminen on päätynyt Tiikerin ajaksi, tietenkin.

Olen huomannut, etten uskalla kiintyä Pätkikseen, kuten noihin omiin hevosiin on aina kiintynyt. En osaa ajatella Pätkistä omana, vaikka se osittain onkin oma, vaikkei tietenkään kokonaan. En ole yksin vastuussa siitä ja päätöksistä sitä koskien, joten en osaa suhtautua siihen kuin omaan.

Ajattelin, että yrittäisin pääasiassa hoitaa Pätkiksen kanssa touhuilut, jotta se saisi säännöllisesti ainakin peuhata kentällä, mutta nyt sekin on jäänyt. Tunnen huonoa omaatuntoa, mutten kykene tekemään asialle mitään.

Tänäänkin ajattelin ottavani sen vielä kentälle ratsastuksen jälkeen Tiikerin kanssa touhottamaan, mutta arvatkaas otinko?

Ei, kyllä kiire kotiin lepäämään vei voiton. Jalat ylös ja lapsi kainaloon.

Tämä ei suinkaan ole ainut päivä, jolloin huono omatunto nostaa päätään. Se ei ole ainoastaan liikutuksesta, vaan ponista ylipäätään.. Siitä, etten ole antanut sille täyttä mahdollisuutta olla "meidän poni", avata sydäntä sille ja antaa mahdollisuus painaa sinne kavion jälkensä, vaikka siinä onkin se riski, että sydämeen jäisi taas joskus se kavion kokoinen lovi.

Mietin, onko helpompaa olla vain osalla sydämellä mukana vai antaa elämän viedä eteenpäin täydellä sydämellä kaikessa mitä tekee? Vai tippuuko silloin aina korkeammalta ja kovaa?

Mahtuuko sydämeen edes kerralla kaksi poni yhden vertaisena vai onko toinen aina se ykkönen?

Vain viereen vai pidemmälle?

Olen pohtinut, kuinka pitkälle huonona puskatätinä sitä kehtaa lähteä kisoihin hakemaan kokemusta, kun lähellä tuntuu olevan niitä niin kovin vähän?

Voiko sen jotenkin määritellä, mikä on hyvä matka ja mikä vaikuttaa jo hieman säälittävältä tällä tasolla? Oikeat kilparatsastajathan matkustavat vaikka toiseen maahan tai toiselle puolen Suomea, eikä sitä kukaan ihmettele saati arvostele, mutta entä puskatäti?

Onko se määritelty sillä, että mitä parempi ratsastaja on, sitä kauemmas sitä kehtaa lähteä kisoihinkin?

Pohdintahevosella lähti siitä, kun aikoinaan matkasin Mänttään noin 80km Jellen kanssa, ihan vain raviluokan vuoksi, koska lähempää ei löytynyt, enkä tiennyt voisiko  enää edes haaveilla luokista, jossa olisi laukkaa. Minusta se jo oli hieman vaivaannuttavaa ja aiheutti pientä ihmetystä, mitä teimme paikan päällä? Miksi tulimme niin kaukaa?

Nyt olen kovasti katsellut, että noin 70km päässä olisi tässä kuussa kisat, lähellä ei toistaiseksi ole ilmoitettu ainoatakaan kisaa. Mutta matka mietityttää.

Osittain siksi, että kisat eivät ole kovin putkeen menneet (ne kaikki kaksi), mutta juuri siksi tarvitsisimme harjoitusta eli kisoja. Seuraava asia, että katsotaanko meitä pitkään, jos pöllähdämme pidemmältä ihan vain seurakisoihin? Toidaalta, obko sillä edes merkitystä, seurakisathan ovat kai nimenomaan harjoittelua varten? :D

Onko siinä mitään järkeä on myös asia, joka pyörii mielessä, mutta toisaalta, onko tässä elämässä missään muussakaan järkeä, etenkin kun kyse on hevosharrastuksesta?