sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Päätettiin olla parempia!

Päätin tänään, että meillä on mennyt kisoissa huonosti, koska ollaan menty liian helppoja luokkia!

Että nyt sit kanget suuhun ja ruvetaan reenaan aata!

Todellisuushan on jotain ihan muuta, mutta jos joskus kuvittelee olevansa parempi kuin oikeasti on, ehkä siitä saisi uusia näkökulmia?

Paskat saa, mutta ainahan sitä voi luulla :D

Mutta asiaan.. Tiikerillä oli vapaa ja juoksutus päivä takana. Ei siis ihan ideaali päivä kokeilla jotain uutta herkälle hevoselle. Etenkin kun sillä tullessaan oli pelhamit ja kävi melko selväksi niillä, että juu, herkkä on suustaan.

Aiemmin jo testasin kankia päähän, että myynkö vai säästänkö. Sopivat olivat, joten saivat jäädä.

Tänään sitten vehkeet niskaan ja varovaista kokeilua.

Kukaan ei kuollut, ottanut nokkiinsa eikä pudonnut. Hyvin siis meni!

Jelle aikoinaan sai kanget suussa lisäenergiaa jostain, mutta Tiikerillä huomasi jarruttavan vaikutuksen todella selkeästi, mutta raipan jätin silti käyttämättä, koska nyt vain totuteltiin uuteen juttuun.

Mutta koska näin hyvin meni, niin nytkö voidaan osallistua sinne aahan? Ollaanhan me beehenkin menty heti, vaikka sekin ollut vielä liian kovaa tasoa, niin äkkiäkös me nyt yksi aan rata riipastais :'D

No mutta ei vaan, alku viikosta mennään tekemään hevosesta taas esteratsua joten kouluhommat saa nyt odottaa!

pätkä kankityöskentelystä, hommaa on vielä paljon, mutta alku tämäkin!
(pahoittelut videon suunnasta)




lauantai 27. toukokuuta 2017

Mistä halu kisata?

Tasan 8v sitten kopista asteli tallin pihalle uljas musta eli Jelle.
Jelle ei ollut sitä, mitä alunperin lähdin etsimään, mutta suuret oli suunnitelmat.

Päätin, että kun Enska the lämminverisestä täytyy luopua, ostan kisahevosen jolla alan valmentautumaan ja kilpailemaan. Suunnitelmissa oli noin 170 säkäinen puoliverinen, joka osaa pyhät pietarit ja ylittää talot. Okei, ei nyt ihan.. vaatimustasoa pidin HeA ja re100, mutta minkäs sitten ostinkaan? No, se on tarina toinen, mutta aloin valmentautumaan Jellellä, päästäkseni lähemmäksi unelmiani. Pohjaltahan me Jellenkin kanssa aloitettiin...

En edes ollut koskaan startannut koulukisoissa, joten en edes tiennyt miksi minulla oli palo kouluradoille. En tiennyt mitä odottaa... Jellen kanssa starttasin ekat kisani loppuvuodesta 2009, eikä silloinkaan kovin hyvällä menestyksellä :'D

Estekisoissa starttasin ratsastuskouluvuosinani useastikin, päästen "jopa 70cm". Mutta Jellen myötä en voinut olettaa edes pääseväni kovinkaan pitkälle esteillä, joten koulun täytyi olla se juttu.

Olen viime päivinä usein miettinyt, että mistä tulee palo kilpailla ja valmentautua?

Miksi kukaan halua tuntea huonoa oloa kovasta jännityksestä?  Miksi kukaan haluaa jossitella kisan jälkeen, että jos en olisi mokannut pysähdystä, olisin voittanut!?
Miksi kukaan haluaa maksaa itsensä kipeäksi siitä, että pettyy kerta toisensa jälkeen, koska aina se sijoituskaan ei tuo hymyä huulille, jos tuntee epäonnistuneensa asiassa X.

Pohtiessani näitä asioita, en tiedä vieläkään järkevää syytä miksi kilpailla.. en keksi siihen mitään muuta syytä, kun sen kuinka mahtavaa on katsella esimerkiksi Jellen kanssa saamiamme ruusukkeita ja todeta, että kaikesta huolimatta selvästi saimme JOTAIN aikaiseksi.

Mutta toisaalta, tarvitseeko kaikessa olla edes järkeä? Eihän kukaan järkevä edes harrasta hevosia...

Tiikerin ruusukkeilla ei vielä kovasti kehuskella, mutta ehkä mekin vielä onnistumme! Ja kolmas kerta toden sanoo: en vieläkään ostanut valmista kisahevosta, vaikka kisoihin ratsua hain. Fiksua, eikö?

Mutta sitten kun onnistumme, muistan taas miksi tätä kisahommaa teemme!? Ja lupaan, että voitto on silloin makeampaa kun sillä valmiilla, jonka kanssa kellä tahansa olisi ollut mahdollista pärjätä ;)

torstai 25. toukokuuta 2017

Tauon paikka?


Meidän piti tänään lähteä alunperin Kyröskoskelle koulukisoihin, mutta koska osallistujamäärä näytti sen verran heikolta, ilmoitin meidän Kangasalan kisoihin.

Kangasalalle sitten päädyimme starttaamaan Ceetä 1-tasossa, loput luokat olivatkin 2-tason luokkia.

Viime kuussa starttasimme He C E.B.specialin Valkeakoskella prosentein 68%, mutta tänään sama rata mentiin prosentein 55%. Ei ihan nappiin taaskaan.

Ja kyllä, ongelmana laukka, muttei edes se vasen laukka!

Yleensä en pohjistakaan nurise, mutta meille pohja ei selvästi ollut ihan ideaali, koska Tiikeri kompuroi/liukasteli radalla sekä verkassa, enkä siksi kovasti viitsinyt verkkaillakaan. (Tosin verkkauksen vähyys nyt ei silti selitä epäonnistumisia radalla)

Rehellisesti olen hieman huolissani tuosta laukasta, koska helppoon suuntaan tulee nykyään todella paljon vääriä nostoja kotikentälläkin. Ennen ongelma ollut vain toiseen suuntaan ja kun ollaan reenailtu, niin vaikeaan suuntaan nostot ovat olleet oikein kivoja kotona!

Olen venytellyt jalkoja, olen laitellut ongelmalihaksiin linimenttiä ja tarkastellut sekä tunnustellut Tiikerin menoa maasta ja selästä. Mutta mitään varsinaista vikaa ei ole, joka selittäisi laukan väärät nostot ykskaks helpompaan suuntaan.

Täytyy silti kehuakin hevosta, sillä nämä olivat isot kisat verrattuna muihin missä olemme olleet. Nyt ratsastettiin kahdella radalla yhtäaikaa, kuulutukset tulivat kaiuttimista, äänen kantautuen oikeasti pidemmälle kuin viereen. Oli hälinää ja paljon hevosia. Ekaa kertaa jopa meidän kuolaimet tarkistettiin radalta tullessa! Kaikesta tästä huolimatta Tiikeri käyttäytyi oikein kiltisti ja mallikkaasti ja radalla se tekee töitä fiksusti, vaikka hieman selkeästi jännitti!

Hieman jo tällä viikolla pohdin, onko kisoja ollut viime aikoina liikaa, muttei voi olla menemättäkään, koska lähialueiden kisatilanne kesällä vaikuttaa jokseenkin huonolta, ainakin tällä hetkellä.

Kuski ei ole ollut kovin innokas tähän touhuun (kuskailuun), kun nyt on ollut liki joka viikonloppu jotain.

Ensi viikolla olisi esterataharjoitukset ja niissä olisi tarkoitus käydä harjoittelemassa, mutta nyt vakavasti harkitsen, pitäisikö kisailut muuten nyt jättää hieman tauolle...

yhdet kisat olisi kalenterissa, joihin olisi kiva päästä, sen jälkeen olisi muutenkin tyhjää koulukisojen osalta.

Ihminen on siitä hullu, että epäonnistumisista huolimatta sitä yrittää ja yrittää, mutta koska elämä ei ole ollut viime aikoina muutenkaan kovin helppoa näiden hevosasioiden ulkopuolella, olisi ehkä syytä välillä levätä ja antaa hetki vain olla.

Se onkin helpompin sanottu kun tehty.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

En uskalla, silti pakko yrittää...

21.5.2017 kuva Sami Kivioja
Ystävälle alkuviikosta mainostin, etten uskalla mennä hyppäämään vielä Tiikerillä maastoesteitä, mutta seuraavana päivänä jo varasin itselleni maastoestetunnin.

Tänään oli tunti ja hengissä selvittiin, vaikkei kovasti voi kehua.

Hevoselle se oli 13 hyppy kerta vasta ja ensimmäinen kerta maastossa, esteet olivat jänniä.

Mietin aamulla, että itse olen maastoesteillä ollut viimeksi 4v sitten, mutta katselin kuvia, joiden muistelen olevan kerralta kun viimeisimmän kerran olen hypännyt, on siitä aikaa jo 7 vuotta!

Kieltoja tuli enemmän kuin paljon, koska Tiikeri on todella epävarma esteellä. Kun kerran menee yli, yleensä sitten alkaa sujumaan.

Hevosen epävarmuus ei ollut ainut tekijä, ettei yli mennyt. Oma pelko ja epävarmuus oli varmasti myös yksi iso tekijä!

21.5.2017 kuva Sami Kivioja
Hypyt olivat välillä isoja ja välillä tulivat niin kummallisista kohtaa, ettei käsi pysynyt taaskaan mukana, vaan jäin vetämään hypyssä suusta.

Selvisimme kuitenkin hengissä ja muutamia ihan kivojakin hyppyjä tuli.

Maaston jälkeen käytiin lilluttelemassa järvessä. Mukavaa oli!

maanantai 15. toukokuuta 2017

Hetki negatiivista, toinen positiivista!

Harrastukset ovat kummallinen asia, joskus sujuu ja suunnitelmat senkus siintää eteenpäin! Joskus taas tuntuu, ettei osaa mitään ja matto vedetään jalkojen alta tasaiseen tahtiin.

Kun matto vedetään alta, tuntuu ettei mikään onnistu ja miksi edes yritän.
Tämä tunne varmasti on tuttu jokaiselle, harrastuksesta riippumatta. Hevosharrastuksessa tämä varmasti käy useammin, koska harrastus"välineenä" on elävä eläin.

Pyörä kääntyy kuten sitä kääntää, mutta hevosella on oma tahto, eikä se aina välttämättä käännykään... ainakaan siten kuin sinä tahtoisit.

Itselläni ollut pitkään negatiivinen jakso, kuten varmasti kirjoituksistakin on huomannut. Minusta kuitenkin tuntuu, että tämän päivän auringonpaiste, pari tallivapaata sekä pari onnistunutta minihyppelyä taas nosti jostain sen yrittämisen innon.

Olen hypännyt pari kertaa muutamia hyppyjä muun tekemisen ohella vaatimattoman 40cm, mutta homma luistaa ja varmuutta alkaa olemaan itsellä ja hevosella ihan erilailla kuin hetki sitten.

Innostuksissani ajattelinkin tempaista rataharjoituksiin ja 30cm lisäksi riipaista 50cm radan.
Ei paljoa monelle, meille etenkin ratana sitäkin enemmän!

Voipi olla että tämä suunnitelma kaataa minut taas pohjamutiin, mutta nyt taas nautin näistä positiivisista fiiliksistä niin kauan kun sitä riittää!

lauantai 13. toukokuuta 2017

...entä jos?

Jos olisin parempi ratsastaja, mihin asti minulla ois mahdollisuudet päästä? Jos haluan pärjätä, riittääkö siihen nykyinen hevonen vai olisiko sitä pitänyt vihdoin kuunnella muita ja ostaa valmis kisahevonen?

Jos olisin ostanut valmiin hevosen, olisiko sekään taattua, että pääsisin etenemään?
Mitä pitää tehdä, että pärjää, jos ei ole luonnonlahjakkuus?

10.5.2017 kuva Veera Schütt
En varmasti ole ainut joka miettii joskus tällaisia asioita.

Itse olen miettinyt viime aikoina paljonkin, että onko unelmani hukkaan heitettyjä jo valmiiksi, koska jopa Ceen radat menee pieleen kerta toisensa jälkeen.

Kotona ja valmennuksissa kaikki sujuu, mutta kisoissa on ongelma; se vasen laukka, jonka takia kaatuu moni asia.

Hevonen on mennyt pienessä ajassa eteenpäin, joskin viime aikoina on tuntunut, että olemme jämähtäneet paikoillemme. Emme suinkaan hevosen takia, vaan oman osaamiseni vuoksi.

En ole koulupuolella osaava ja liian pitkä tauko esteissä aiheuttaa rimakauhua.

Haikeudella katselen muiden estekuvia ja mietin kuinka kukaan uskaltaa hypätä 80cm tai jopa enemmän? Kuinka kukaan uskaltaa hypätä maastossa ja laukata niin paljon kun hevonen pääsee?

Tai kuinka kukaan saa hevosensa kulkemaan kouluradalla niin kauniisti ja tasaisesti kuin monet ystävänikin?

Pistän oman osaamattomuuteni kokemattomuuden piikkiin.
Mutta kuinka voi olla kokematon kun on ratsastanut 16 vuotta?

10.5.2017 kuva Veera Schütt
Niin.. olen viime päivinä miettinyt kovasti, että olisinko parempi ratsastaja, jos olisin ollut aktiivisempi viimeisin 10 vuoden aikana?

Ensimmäiset noin kolme vuotta ratsastin 1krt/vkoon ponitunneilla.
Hetken ratsastin 2krt/vkoon siten että tunti poneilla ja tunti hevostunneilla.

Lopulta siirryin vain hevostunneille ja kerta viikkoon ratsastus jatkui sielä.

5v ratsastusta takana ja ostin ekan hevoseni eli Enskan. Ravuri suoraan radoilta, mutta ymmärsi mikä on satula ja että se kuuluu selkään, siinä kaikki.

Enskan loppuaikana kävin kerran ratsastuskoulun hevosella valmennuksessa, mutta muuten ratsastelin liki 3 vuotta vain omalla pitkin puskia.

Sitten tuli Jelle, jonka kanssa oli haave valmentautua ja kilpailla. Reilun vuoden ehdimme sitä tehdäkin, ekan puoli vuotta jopa aika ahkerasti. Sinä aikana edistyimmekin valtavasti.

Sitten meni jalat ja kaikki muut ongelmat alkoivat ja tunneilla käyminen jäi.
Kävin seuraavan noin 5v aikana vain muutamilla tunneilla ja valmennuksissa.

10.5.2017 kuva Veera Schütt
Näillä lähtökohdilla mietin, miksen osaa ratsastaa? Ei ihminen osaakaan, jos ei käy tunneilla. Tai jos on luonnonlahjakkuus, mutta minä en ole, tarvitaan valvovia silmiä ja neuvoja. Muuten ratsastus muuttuu ratsasteluksi ja oppiminen jää.

Seuraavana mietinkin, että jos nyt käyn säännöllisesti vielä valmentautumassa, voiko minusta vielä tulla hyvä? Vai loppuuko osaaminen ja ennen kaikkea rohkeus kesken?
Uskallanko vielä joskus hypätä kisoissa edes 70cm, saati ekaa 80cm rataani kisoissa?

Saanko vietyä hevostani eteenpäin, samalla itsekin oppien? Vai tyssääkö unelmani kerta toisensa jälkeen liian raakoihin hevosiin ja liian suuriin unelmiin?


maanantai 8. toukokuuta 2017

Perunasäkki ratsailla!

Ratsastin tänään pitkästä aikaa ilman satulaa. Edellinen kerta taisi olla joskus viime marraskuussa?

Jellellä ratsastin aina ilman satulaa, Tiikerillä ilman satulaa ratsastelut ovat jääneet varmaan yhden käden sormiin.

Syy on yksinkertainen, en halua pudota, mutta kukapa nyt haluaisi!?

Jelle oli kiltti ja varma, sen yllättävänkin liikkeet olivat sen verran laiskoja, että kyydissä pysyi aika näpsäkästi. Selkä oli mallia nojatuoli ja askellajit rotua keinuhevonen!
Välillä meni kuukausiakin, etten pistänyt satulaa selkään, ihan vain siksi, että kaiken tarpeellisen sai tehtyä ilman satulaakin!

..tänään jos joku olisi nähnyt ratsastukseni, olisi voinut luulla, että perunasäkki on laitettu ensimmäistä kertaa hevosen selkään. Lisätkäämme tähän vielä, että voi hevosparkaa!!

Tasapaino oli jäänyt jonnekin ja mietin, miten olen pysynyt edes satulan kanssa selässä, jos tasapaino on tätä laatua!?

Koska Tiikeri on herkkä, sillä on hieman säpäkät menot joskus, olen välttänyt ilman satulaa menoa. En osaa istua kyydissä ja jos tasapainoni hieman häiriintyy, häiriintyy myös hevonen.

Meidän hömpöttely menikin siihen, että yritin pysyä selässä ja Tiikeri sai edes hieman liikuntss. Tiikeri oli hieman hämillään, eikä se tiennyt pitääkö mennä täysiä vai ei ollenkaan!? Korvat kääntyilivät ja silmät poikkoilivat.

sen verran kävi sääliksi herkkää hevosta, että huomenna laitan satulan!

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Päivän pilasi laukka

Asian ei tarvitse olla suuri, kun se pilaa fiilikset. Meillä se pieni asia on laukannosto vasemmalle.

Laukannosto vasemmalle on pilannut jo monen monta koulurataa. Tänään tuli huti myös oikealle, kun hevonen innoissaan hieman ennakoi ja päätti nostaa itse laukan, väärän sellaisen.

Monen monta asiaa olisi, josta voisin olla fiiliksissä... mutta se LAUKKA!
Voisin nyt kirjoittaa monen monta ärräpäätä, mutta jätän väliin. Ei kukaan sellaista halua lukea.

He:B0 2009, kuva Veera Schütt 7.5.2017
Eniten harnittaa se, että hevonen on hyvä ja sillä on selvästi potentiaalia, kaiken lisäksi se on käyttäytynyt todella hyvin erilaisissa kisapaikoissa!

Ehkä päättelittekin, että meillä oli tänään kisat. Kyllä, oli. Ja vedimme pohjanoteerauksemme! Toki beessä paransimme taas hieman, mutta ceen tulos tuntui lähinnä naurettavalta.

Eihän näin monen vuoden jälkeen pitäisi enää ees kisata ceessä, etenkään tuollaisilla 53% tuloksilla!?

Beehen paransimme 59%, mutta fiilis on melko surkea, lähinnä ceen pohjanoteerauksen vuoksi.

Sen verran pinnallinen ja typerä olen, että en aina haluaisi olla se viimeinen ja epäonnistua useammin kuin onnistua. Tai onnistuessani olla aina se ensimmäinen ei sijoittunut.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, eivät ne varmasti tähän lopu tällä asenteella! :D

ps. suunnittelin siirtyväni raviluokkiin!


lauantai 6. toukokuuta 2017

Oikea tapa surra?

Onko surulle määritelty jotakin aikaa tai tapaa miten se tulisi toteuttaa?

Tämä kysymys kiipeää mieleen usein, etenkin näihin aikoihin vuodesta, koska 8 vuotta sitten odotin Enskan lopetuspäivää kuun lopulle ja vuosi sitten kamppailin kiperien valintojen edessä mitä teen Jellen kanssa?

Myönnän, että minulle on uusi hevonen tullut hyvinkin nopeasti aina edellisen tilalle, mutta muiden puheista huolimatta päätökset, saati luopuminen ei ole ollut helppoa.

Ja uusi hevonen ei ole koskaan korvannut vanhaa, päinvastoin, ikävöin edelleen Enskaa ja Jelleä päivittäin.

Mutta voiko kukaan määritellä kenellekään toiselle oikeaa tapaa ja aikaa surra? Etenkään tietämättä lähtökohtia?

Jos menettää jonkun rakkaan, eikö sen jälkeen ole elämää? Eikö sen jälkeen saa löytää jotain uutta, jota rakastaa ja jonka avulla jaksaa nousta ylös sängystä?

..kerron teille salaisuuden:
minulle hevonen ei ole väline. Minulle hevonen on perheenjäsen ja ystävä, joka antaa syyn nousta sängystä aamulla. Antaa syyn tehdä ja liikkua.

Menetetty hevonen on menetetty ystävä ja perheenjäsen. Uusi hevonen ei korvaa vanhaa, vaan antaa uuden syyn jaksaa. Jaksaa taas uuden taakan ja menetyksen kanssa, elämän muiden myrskyjen keskellä..

Jos hevonen on minulle vain väline, miksi itken edelleen niiden perään? Miksi kaiholla katson maata, johon ne on haudattu?

Ensimmäisestä menetyksestäni, siitä josta en tippaakaan välittänyt, on kohta 8 vuotta ja edelleen kyynel vierähtää usein poskelle.

Uudesta hevosesta huolimatta en siis ole vielä surrut surujani tai unohtanut ystävääni. Olen ainoastaan yrittänyt selviytyä elämässä eteenpäin, kantaen ikävää mukanani.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Kun rohkeus puuttuu

Tiikeri 3/2017, kuva Veera Schütt
 Ratsastus on harrastus, jossa nallekarkit eivät mene tasan; jollain on taitoa, jollain hyvä hevonen ja jollain rahaa. Jollain ei mitään niistä, eikä tarpeeksi rohkeutta toteuttaa tarpeeksi lujasti unelmaansa.

Minä olen näistä se viimeinen.

Olen elämässäni harrastanut paljon, etenkin kilpauimarina minä jopa pärjäsin.
Minulta puuttui kuitenkin aina halu kilpailla tai oikeastaan, harrastin aina vääriä lajeja.

Nyt kun laji on oikea ja kilpailuhalua löytyy, osaaminen puuttuu.

21.4. eli melkein tarkalleen 16 vuotta sitten, aloitin ratsastuksen. Eihän parempaa harrastusta voisi olla: saan olla eläinten kanssa ja kilpailla saa jos tahtoo, muttei kukaan pakota!

Vanhempani viimeisistä rahoistaan maksoivat minulle kerta viikkoon ratsastustunnit, jossain vaiheessa myöhemmin kaksi tuntia.

Eihän sillä tahdilla edistymään päässyt, ilman taitoja vaatii rahaa, jotta pääsee valmentautumaan ja oppii.

Ja eihän muksuna kouluratsastus kiinnostanut. Sehän oli ihan mälsää! Halusin vain hypätä, vaikka sekin jännitti ja 70cm oli ihan riittävästi.

Lopulta ostin ensimmäisen hevoseni vuonna 2006 vain 5 vuotta ratsastaneena ja lopetin tunneilla käymisen, koska miten minulla koskaan olisi ollut varaa juuri 17 vuotta täyttäneenä käydä vielä tunneillakin, sen lisäksi että maksoin hevoseni kulut?

Kerroin valmentajalleni asiasta. Muistan keskustelun kuin eilisen tallin kahviossa. Valmentajani sanoi, että uskoo kykyihini hevosen kanssa, että varmasti pärjään, vaikka hän tiesi minun ostaneen ravihevosen, josta mielsin itseni ratsua.
Hän kuitenkin sanoi, että tunneilla käyminen on tärkeää, koska itsekseen vain ratsastelee eikä kehity.

Nätti ex-ravuri, eikö? Enska 2009
Vaikka Enska opetti minulle paljon, nuo sanat pitävät paikkaansa. Vaikka Enskan myötä opin, pääsin hajulle, kuinka hevosia oikeasti ratsastetaan, se ei riitä.

Enskan jälleen tuli Jelle. Ratsu, tai no, vaunuhevonen, kuten moni pilkkasi, oli raaka, mutta päätin ryhtyä tavoittelemaan unelmaani; valmentautua ja kilpailla seuratasolla.

Olinkin ahkera aluksi, kävimme tunneilla ja valmennuksissa 1-3krt/vkossa ja mitä parasta, valmentaja otti meidät taas avosylin vastaan, vaikka vuosia oli vierähtänyt 3 siinä välissä, ettei minua tunneilla näkynyt.

Ilo loppui lyhyeen, kun Jelle loukkaantui ja vuosien kuntoutus ja epäonni alkoi.
Myös tunneilla ja valmennuksisa käyminen jäi ja se ratsastelu alkoi. Se näkyy ja tuntuu edelleen, kun ratsastuksellisesti virheitä löytyy, istunnasta ja käsistä puhumattakaan.

Hyppään monen vuoden yli, suoraan tähän päivään eli Tiikeriin. Uusi yritys unelmiin!

Onneksi valmentaja otti meidät taas avosylin vastaan, kun en olisi koskaan ollutkaan poissa kuvioista!

Hevosessa ei ole vikaa, se on varmasti seuratasolla ihan riittävä, siinä on potentiaalia juuri niin paljon varmastu kun osaisi opettaa ja pyytää, mutta vain taito ja lahjattoman taitoihin vaadittava raha!

Mutta olisipa se vain siitä kiinni! Pitkän itsetutkiskelun jälkeen tajusin, ettei tässä lajissa ole kyse pelkästään hyvästä hevosesta, taidosta ja rahasta, paljon perustuu rohkeuteen ja haluun ylittää rajoja! Se minulta puuttuu!

Jelle 2010
Olen kateudesta vihreänä seurannut Korumies Arvia. Ihailen häntä monessakin asiassa. Toki, näen hänessä paljon itseäni, koska itsehän minäkin olen hevoseni hankkinut ja ylläpitänyt, sekin vaati paljon työtä, aivan kuten Arviltakin.

Hieman kateutta aiheuttaa tietenkin se, kuinka paljon hän on saanut sponsoreita, jotka auttavat Arvia menestymään. Voi iitu kun minäkin saisin! ...kunnes palaan taas maan pinnalle. Sillä minussa ja Arvissa on yksi suuri ero, hän on rohkea, minä en.

Olen rohkeasti lähtenyt kilpailemaan kyllä, jopa vaikeampia ratoja, joihin emme olisi olleet vielä valmiita, olen rohkeasti kaivanut puomit kentälle ja hypännyt esteitä pitkän tauon jälkeen ja olen koittanut uusia haasteita, jopa osaamisalueeni ulkopuolelta.
Se ei kuitenkaan riitä.

Tarvitsen rohkeutta hypätä enemmän. Tarvitsen rohkeutta tehdä enemmän asioita, joita en osaa. Tarvitsen rohkeutta myöntää mitä en uskalla ja mitä minun tulisi parantaa...

Ennen kaikkea tarvitsen rohkeutta olla rohkea ja tavoitella unelmia oikeasti, ei vain unelmoida siitä.