Jelle ei ollut sitä, mitä alunperin lähdin etsimään, mutta suuret oli suunnitelmat.
Päätin, että kun Enska the lämminverisestä täytyy luopua, ostan kisahevosen jolla alan valmentautumaan ja kilpailemaan. Suunnitelmissa oli noin 170 säkäinen puoliverinen, joka osaa pyhät pietarit ja ylittää talot. Okei, ei nyt ihan.. vaatimustasoa pidin HeA ja re100, mutta minkäs sitten ostinkaan? No, se on tarina toinen, mutta aloin valmentautumaan Jellellä, päästäkseni lähemmäksi unelmiani. Pohjaltahan me Jellenkin kanssa aloitettiin...
Estekisoissa starttasin ratsastuskouluvuosinani useastikin, päästen "jopa 70cm". Mutta Jellen myötä en voinut olettaa edes pääseväni kovinkaan pitkälle esteillä, joten koulun täytyi olla se juttu.
Olen viime päivinä usein miettinyt, että mistä tulee palo kilpailla ja valmentautua?
Miksi kukaan halua tuntea huonoa oloa kovasta jännityksestä? Miksi kukaan haluaa jossitella kisan jälkeen, että jos en olisi mokannut pysähdystä, olisin voittanut!?
Miksi kukaan haluaa maksaa itsensä kipeäksi siitä, että pettyy kerta toisensa jälkeen, koska aina se sijoituskaan ei tuo hymyä huulille, jos tuntee epäonnistuneensa asiassa X.
Pohtiessani näitä asioita, en tiedä vieläkään järkevää syytä miksi kilpailla.. en keksi siihen mitään muuta syytä, kun sen kuinka mahtavaa on katsella esimerkiksi Jellen kanssa saamiamme ruusukkeita ja todeta, että kaikesta huolimatta selvästi saimme JOTAIN aikaiseksi.
Mutta toisaalta, tarvitseeko kaikessa olla edes järkeä? Eihän kukaan järkevä edes harrasta hevosia...
Tiikerin ruusukkeilla ei vielä kovasti kehuskella, mutta ehkä mekin vielä onnistumme! Ja kolmas kerta toden sanoo: en vieläkään ostanut valmista kisahevosta, vaikka kisoihin ratsua hain. Fiksua, eikö?
Mutta sitten kun onnistumme, muistan taas miksi tätä kisahommaa teemme!? Ja lupaan, että voitto on silloin makeampaa kun sillä valmiilla, jonka kanssa kellä tahansa olisi ollut mahdollista pärjätä ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti