 |
| Tiikeri 3/2017, kuva Veera Schütt |
Minä olen näistä se viimeinen.
Olen elämässäni harrastanut paljon, etenkin kilpauimarina minä jopa pärjäsin.
Minulta puuttui kuitenkin aina halu kilpailla tai oikeastaan, harrastin aina vääriä lajeja.
Nyt kun laji on oikea ja kilpailuhalua löytyy, osaaminen puuttuu.
21.4. eli melkein tarkalleen 16 vuotta sitten, aloitin ratsastuksen. Eihän parempaa harrastusta voisi olla: saan olla eläinten kanssa ja kilpailla saa jos tahtoo, muttei kukaan pakota!
Vanhempani viimeisistä rahoistaan maksoivat minulle kerta viikkoon ratsastustunnit, jossain vaiheessa myöhemmin kaksi tuntia.
Eihän sillä tahdilla edistymään päässyt, ilman taitoja vaatii rahaa, jotta pääsee valmentautumaan ja oppii.
Ja eihän muksuna kouluratsastus kiinnostanut. Sehän oli ihan mälsää! Halusin vain hypätä, vaikka sekin jännitti ja 70cm oli ihan riittävästi.
Lopulta ostin ensimmäisen hevoseni vuonna 2006 vain 5 vuotta ratsastaneena ja lopetin tunneilla käymisen, koska miten minulla koskaan olisi ollut varaa juuri 17 vuotta täyttäneenä käydä vielä tunneillakin, sen lisäksi että maksoin hevoseni kulut?
Kerroin valmentajalleni asiasta. Muistan keskustelun kuin eilisen tallin kahviossa. Valmentajani sanoi, että uskoo kykyihini hevosen kanssa, että varmasti pärjään, vaikka hän tiesi minun ostaneen ravihevosen, josta mielsin itseni ratsua.
Hän kuitenkin sanoi, että tunneilla käyminen on tärkeää, koska itsekseen vain ratsastelee eikä kehity.
 |
| Nätti ex-ravuri, eikö? Enska 2009 |
Enskan jälleen tuli Jelle. Ratsu, tai no, vaunuhevonen, kuten moni pilkkasi, oli raaka, mutta päätin ryhtyä tavoittelemaan unelmaani; valmentautua ja kilpailla seuratasolla.
Olinkin ahkera aluksi, kävimme tunneilla ja valmennuksissa 1-3krt/vkossa ja mitä parasta, valmentaja otti meidät taas avosylin vastaan, vaikka vuosia oli vierähtänyt 3 siinä välissä, ettei minua tunneilla näkynyt.
Ilo loppui lyhyeen, kun Jelle loukkaantui ja vuosien kuntoutus ja epäonni alkoi.
Myös tunneilla ja valmennuksisa käyminen jäi ja se ratsastelu alkoi. Se näkyy ja tuntuu edelleen, kun ratsastuksellisesti virheitä löytyy, istunnasta ja käsistä puhumattakaan.
Hyppään monen vuoden yli, suoraan tähän päivään eli Tiikeriin. Uusi yritys unelmiin!
Onneksi valmentaja otti meidät taas avosylin vastaan, kun en olisi koskaan ollutkaan poissa kuvioista!
Hevosessa ei ole vikaa, se on varmasti seuratasolla ihan riittävä, siinä on potentiaalia juuri niin paljon varmastu kun osaisi opettaa ja pyytää, mutta vain taito ja lahjattoman taitoihin vaadittava raha!
Mutta olisipa se vain siitä kiinni! Pitkän itsetutkiskelun jälkeen tajusin, ettei tässä lajissa ole kyse pelkästään hyvästä hevosesta, taidosta ja rahasta, paljon perustuu rohkeuteen ja haluun ylittää rajoja! Se minulta puuttuu!
 |
| Jelle 2010 |
Hieman kateutta aiheuttaa tietenkin se, kuinka paljon hän on saanut sponsoreita, jotka auttavat Arvia menestymään. Voi iitu kun minäkin saisin! ...kunnes palaan taas maan pinnalle. Sillä minussa ja Arvissa on yksi suuri ero, hän on rohkea, minä en.
Olen rohkeasti lähtenyt kilpailemaan kyllä, jopa vaikeampia ratoja, joihin emme olisi olleet vielä valmiita, olen rohkeasti kaivanut puomit kentälle ja hypännyt esteitä pitkän tauon jälkeen ja olen koittanut uusia haasteita, jopa osaamisalueeni ulkopuolelta.
Se ei kuitenkaan riitä.
Tarvitsen rohkeutta hypätä enemmän. Tarvitsen rohkeutta tehdä enemmän asioita, joita en osaa. Tarvitsen rohkeutta myöntää mitä en uskalla ja mitä minun tulisi parantaa...
Ennen kaikkea tarvitsen rohkeutta olla rohkea ja tavoitella unelmia oikeasti, ei vain unelmoida siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti