Onko surulle määritelty jotakin aikaa tai tapaa miten se tulisi toteuttaa?
Tämä kysymys kiipeää mieleen usein, etenkin näihin aikoihin vuodesta, koska 8 vuotta sitten odotin Enskan lopetuspäivää kuun lopulle ja vuosi sitten kamppailin kiperien valintojen edessä mitä teen Jellen kanssa?
Myönnän, että minulle on uusi hevonen tullut hyvinkin nopeasti aina edellisen tilalle, mutta muiden puheista huolimatta päätökset, saati luopuminen ei ole ollut helppoa.
Ja uusi hevonen ei ole koskaan korvannut vanhaa, päinvastoin, ikävöin edelleen Enskaa ja Jelleä päivittäin.
Mutta voiko kukaan määritellä kenellekään toiselle oikeaa tapaa ja aikaa surra? Etenkään tietämättä lähtökohtia?
Jos menettää jonkun rakkaan, eikö sen jälkeen ole elämää? Eikö sen jälkeen saa löytää jotain uutta, jota rakastaa ja jonka avulla jaksaa nousta ylös sängystä?
..kerron teille salaisuuden:
minulle hevonen ei ole väline. Minulle hevonen on perheenjäsen ja ystävä, joka antaa syyn nousta sängystä aamulla. Antaa syyn tehdä ja liikkua.
Menetetty hevonen on menetetty ystävä ja perheenjäsen. Uusi hevonen ei korvaa vanhaa, vaan antaa uuden syyn jaksaa. Jaksaa taas uuden taakan ja menetyksen kanssa, elämän muiden myrskyjen keskellä..
Jos hevonen on minulle vain väline, miksi itken edelleen niiden perään? Miksi kaiholla katson maata, johon ne on haudattu?
Ensimmäisestä menetyksestäni, siitä josta en tippaakaan välittänyt, on kohta 8 vuotta ja edelleen kyynel vierähtää usein poskelle.
Uudesta hevosesta huolimatta en siis ole vielä surrut surujani tai unohtanut ystävääni. Olen ainoastaan yrittänyt selviytyä elämässä eteenpäin, kantaen ikävää mukanani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti