Eilen kaverin kanssa se kuitenkin osasi käyttäytyä ja oli jopa laiska kun etuhevosena ravailtiin ja laukkailtiin.
Tänään kävimme saman lenkin, tai niin oli tarkoitus, kun eilen, mutta lyhyemmässä kaavassa. Tarkoitus oli päästä hieman rauhassa ravaamaan ja laukkaamaan, ja mehän pääsimme! Toki kaikkea muuta kuin rauhassa.
Alku meni hyvin. Hevonen tuntui energiseltä, silti sitä sai hieman pyytää eteenpäin, niinkuin aina. Pääsimme lopulta metsätielle, jossa on hieman enempi lunta.
Ravailin metsätien päähän, välillä kävellen.
Kun pääsimme toiseen päähän, Tiikeri hieman kiihdytti ravia ja kääntyminen meni hieman pitkäksi. En kuitenkaan ollut moksiskaan asiasta, enkä edes ajatellut asiaa kummemmin.
Lähdimme kotiin päin ja pyysin ravia, mutta sain rodeopukkisarjan laukassa, joka jatkui "mennään hanaa!" -laukkana.
Tiikerihänon super herkkä suustaan ja hernostuu jos suusta ottaa kovemmin, joten mitä enempi yritin tehdä pidätteitä, sitä enemmän Tiikeri kiihdytti ja teki pukkeja.
Kukaanhan ei halua pudota täydestä vauhdista, en myöskään minä, joten tyydyin olemaan kevyessä istunnassa, yritin rauhallisena hyssytellä Tiikerille ja yritin pyytää sitä hiljentämään edes.
Menimme niin lujaa, etten ole koskaan hevosella mennyt. En edes silloin, kun Jelle karautti aikoinaan ravihevosta karkuun, joka tuli täyttä vauhtia takana. En edes tiennyt, että hevinen pääsee niin lujaa.
Metsätie läheni loppuaan, mutta vauhti senkus kasvoi. Ainut ajatus oli että uusi turvaliivini, jota olen käyttänyt ehkä 2 kertaa, makaa tyytyväisenä satulahuoneen lattialla eikä siitä ole apua jos nyt tapahtui jotain!
Silmät kiinni ja toivoin, ettei autoja tule kun tielle pääsemme. Hallitusti kuulkaa pääsee hevosella täydessä laukassa 90° kulman! Ja kiitos kunnon hokituksen, lumen alta jäisellä tielläkin pito riitti, myös kurvissa!
Rupesin kääntelemään hevosta puolelle toiselle, siksakista huolimatta vauhti ei hiivu lainkaan...
Juuri ennen mäkeä tein ratkaisevan siirron, se joko auttaa tai sitten sattuu ja lujaa.
Käänsin hevosen täydestä vauhdista metsään. Kyllä, ihan kirjaimellisesti jorpakkoon.
Vauhti loppui, hevonen pysähtyi ja kumpikin säästyttiin vammoilta.
Myönnän, loputkin luulot siitä, että minulla olisi jonkinlaista hevosmiestaitoa, mureni sillä hetkellä siihen risukasaan, jonka päällä seisoimme.
Positiivista toki on, että hevonen on selvästi elämänsä kunnossa pitkien sairasteluiden jälkeen, se on piristynyt kuukauden aikana super paljon ja sillä on menohaluja, kuntokin on muuten noussut! Mutta siinä vaiheessa kun meno oli jo hengenvaarallista, on nauru kaukana.
Ällistyksekseni, Tiikeri ei edes hionnut! Lisää positiivista siis: sen kunto on kasvanut kohisten (selittänee siis viime päivien virtalatauksetkin helpon ja vapaapäivän jäljiltä!)
Päädyin jatkamaan pidemmän maaston suunnitellun sijaan, jotta pääsin tiellä viellä tekemään rauhallista ravia pois ja kotiin päin.
Kävimme paluumatkalla vielä laukkatiellämmekin, jotta myös sielä sain rauhallista ravia kumpaankin suuntaan. Onnistui, joten pääsimme suuntaamaan kotiin.
Kun pääsimme kotiin, olimme jo tunnin paahtaneet ravia ja laukkaa, hevosesta se ei näkynyt, joten oli pakko käydä kentällä vielä ravaamassa, jotta sai Tiikerin tekemään kunnolla töitä.ja näin purettua energiaansa.
Oli kuulkaas hienoa ja energistä ravia, takapää työnsi ja muotokin oli aika näpsä!
Ei ollut tietoakaan, että oltiin jo maastossa käyty päästelemässä isoimpia höyryjä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti