Jäin miettimään Pätkistä, koska minulla on huono omatunto, sillä en ole jaksanut puuhailla sen kanssa nyt niin paljoa kun aloitin loppu vuonna taas kokoaikaisesti töissä käymisen ja sen lisäksi teen toisessa työpaikassa aina välillä, perhekin kuitenkin löytyy myös kotoa, koirista nyt puhumattakaan. Aika ja jaksaminen ollut sen verran kortilla, että se vähäinenkin jaksaminen on päätynyt Tiikerin ajaksi, tietenkin.
Olen huomannut, etten uskalla kiintyä Pätkikseen, kuten noihin omiin hevosiin on aina kiintynyt. En osaa ajatella Pätkistä omana, vaikka se osittain onkin oma, vaikkei tietenkään kokonaan. En ole yksin vastuussa siitä ja päätöksistä sitä koskien, joten en osaa suhtautua siihen kuin omaan.Ajattelin, että yrittäisin pääasiassa hoitaa Pätkiksen kanssa touhuilut, jotta se saisi säännöllisesti ainakin peuhata kentällä, mutta nyt sekin on jäänyt. Tunnen huonoa omaatuntoa, mutten kykene tekemään asialle mitään.
Tänäänkin ajattelin ottavani sen vielä kentälle ratsastuksen jälkeen Tiikerin kanssa touhottamaan, mutta arvatkaas otinko?
Ei, kyllä kiire kotiin lepäämään vei voiton. Jalat ylös ja lapsi kainaloon.Tämä ei suinkaan ole ainut päivä, jolloin huono omatunto nostaa päätään. Se ei ole ainoastaan liikutuksesta, vaan ponista ylipäätään.. Siitä, etten ole antanut sille täyttä mahdollisuutta olla "meidän poni", avata sydäntä sille ja antaa mahdollisuus painaa sinne kavion jälkensä, vaikka siinä onkin se riski, että sydämeen jäisi taas joskus se kavion kokoinen lovi.
Mietin, onko helpompaa olla vain osalla sydämellä mukana vai antaa elämän viedä eteenpäin täydellä sydämellä kaikessa mitä tekee? Vai tippuuko silloin aina korkeammalta ja kovaa?
Mahtuuko sydämeen edes kerralla kaksi poni yhden vertaisena vai onko toinen aina se ykkönen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti