Hyppäämisen iloa vai pelkkää pelkoa?

Hyppäsin pitkästä aikaa viime viikon keskiviikkona.
Siis estettä, jota voi kutsua esteeksi (hurjat 75cm), hyvän ystäväni Veeran Elton ponilla. 

Elton on vanha tuttu, sillä olen nuorena tyttönä riipassut joskus jopa MiniMäkkylä derbynkin, se oli silloin kun uskalsin hypätä ja tein sitä. En olisi mitään muuta tehnytkään sillon joskus, vaikken nytkään mikään vanha kai vielä ole?

Kerrottakoot, että en oikeasti vuosiin ole juurikaan hypännyt.

Minulla on ollut viimeiset 10v oma hevonen, mutta ne eivät ole olleet hyppääjiä, etenkään Jelle.

Ensimmäinen hevoseni oli siis lämminverinen ravihevonen, Hooterskooter eli "Enska". Omistin siitä osan kun se juoksi kilpaa, lopulta ostin sen omaksi Enskan ollessa 6-vuotias ja se tuli minulle "eläkkeelle" jalkaongelmien vuoksi.
Opetin Enskan hyppäämään, mutta ekalla tallilla oli siihen hieman huonommat puitteet, niin hyppääminen jäi. Irtona Enska leiskautti kyllä jopa 120cm, mutta selästäkäsin ei montaa kertaa menty edes 50cm.

Sitten Jelle.. noh, Jelle oli Jelle. Aloitimme estetreenit Jutan tallilla Jutan avustuksella. Jellen tyyli oli läpi eikä yli. Kyllä se myöhemmin ylikin pääsi, tyyli vain oli vapaa ja omalaatuinen. Kisoissa mentiin 50-60cm ensimmäisen vuoden aikana, mutta sitten tuli vammoja ja sairauksia, joten Jellen aikana eli 7 vuoteen en hypännyt kuin lähinnä maahan kaivettuja. Joskus laskin, että 7v aikana tuli hypättyä yhteensä noin +-30 kertaa Jellen kanssa. Se ei ole paljon.

Tasaisin väliajoin hinku on kova esteille, pelko vain on niin suuri, että ei tule hypättyä.

Veera monesti on tarjonnut minulle tuttua Elton-poniaan hyppykaveriksi. Aina se on jäänyt, lähinnä kaiketi mun takia, kun en uskalla.

Viime keskiviikko kuitenkin lyötiin lukkoon ja menin hyppäämään!

Olin varma, että kuolen jo 50cm kohdalla, mutta koska poni oli tuttu ja turvallinen, ei se tuntunutkaan yhtään pahalta!

13.7.2016 Elton, kuva Veera Schütt

Estekorkeus nousi pikku hiljaa ja ponikin innostui. Jännitys kasvoi, muttei hirvittänyt. Kerran meinasin tulla alas, kun Elton kielsi. Siitä sai syyttää vain itseään, koska "heitin ohjat pois" ja noh, lopun voittekin arvata! :D

75cm korkeuteen lopeteltiin hyvin mielin ja olin ylpeä itsestäni, tein sen ja ennen kaikkea ylitin itseni!

Ensi kerralla lupasin uskaltautua 80cm, mutta saa nähdä meneekö taas useampi vuosi, että hyppäämään pääsen, siis oikeasti hyppäämään! 

Löytyyhän tallista nyt itseltäkin hevonen, joka tänään sai ensimmäistä kertaa tutustua puomiin, et "äkkiäkös" senkin nyt hyppäämään laittaa! :D Mutta mut tuntien, kouluhevosena ja maastomopona se taitanee pysyä...

Tiedän etten ole ainut estejännittäjä ja sanoisin, että vaikka monelle 50cm on "vain", voi meille muille se olla jo itsensä ylittämistä.
Olkaamme siis ylpeitä siitä mitä olemme tehneet ja mihin yltäneet.

Eihän se estekorkeus kai oli se pääjuttu, vaan se, että se oli kivaa, se oli tarpeeksi itsellesi ja ennen kaikkea se kuinka ratsastit?

Minä mielummin hyppään pieniä ja keskityn siihen, että saisin hevosen ratsastettua edes " ihan kivasti", kuin se että hyppään isoa estettä rumasti ratsastaen ja suurinpiirtein sinne päin :)

75cm Eltonilla 13.7.2016, kuva Veera Schütt