Olen aina sanonut, että olen yhden hevosen ihminen. Ratsastustunneilla menin aina vakiratsulla ja jos en sitä saanut, olin kiukkuinen, joskus jopa oikeasti vihainen.
Olen monesti miettinyt, miten kukaan on kuin kotonaan hevosen kuin hevosen selässä. Minulle se on ihan vierasta.
Kun istun uuden hevosen selkään, en tiedä yhtään millainen se on tai miten se toimii, siis oikeasti. Kyllähän sitä aina tulee kysyttyä muilta millainen on, mutta eihän se ole koko totuus.
Minun kanssani hevonen voi olla ihan muuta, kun tuon kaverin alla.
Kemioistahan se on kiinni. Kemioiden jälkeen vasta tulee ratsastustaito tai sen puute. Näin ainakin itse haluan uskoa, vaikka todellisuudessa omalla kohdallani se taitaa nimenomaan on sitä taidon puutetta, miksi en halua mennä erilaisilla ja useilla eri hevosilla...
Nautin ratsastamisesta, mutta vain jos pidän hevosesta, se minusta ja luottamus pelaa. Luottamusta ei saa heti, joten siksi en myöskään kovin usein vieraan hevosen selkään mene. Se vain ei tunnu hyvältä eikä turvalliselta! Etenkään jos et saa hevosta tekemään sitä mitä haluat ;)
 |
| Ensimmäistä kertaa Tiikerin selässä Suomessa 18.7.2016. Pientä erimielisyyttä laukannostosta havaittavissa? kuva Veera Schütt |
Toinen iso kompastuskivi on siis se, että uuden hevosen selässä et osaa ratsastaa. Et tiedä miten hevonen toimii ja siihen voi mennä monta kertaa että hoksaat sen, mitä "mistäkin napista tapahtuu". Kun pääsee asian ytimeen, sittenhän se on taas helpompaa, mutta sitä ennen voi tuskastua ja käy mielessä "en osaa, miksen osaa? Mitä teen väärin? Oon paska ja mun tulisi varmaan lopettaa koko harrastus!"
Ratsastus on ikuista oppimista, jota ei koskaan osaa. Oikeasti! Se on kaiken uudelleen aloittamista, millon mistäkin syystä.
Uskokaa pois, minä tiedän vuosien syvällä rintaäänellä tuon aloittamisen salat: minulla on kaksi projektihevosta takana ja Jellen kanssa vammojen ja sairauksien vuoksi elämä oli yhtä kuntouttamista ja kaiken uudelleen aloittamista ja nyt minulla on uusi hevonen, jonka kanssa on taas aloitettava täysin puhtaalta pöydältä sekä opetettava ja opeteltava asioita, niin minun kuin hevosenkin.
Tänään olin julma ja laitoin myös hyvän ystäväni hevoseni selkään. En kuitenkaan ollut niin julma, että olisin antanut hänelle raippaa, koska hevoseni, Tiikeri, ei pidä raipasta.. Pakotin siis ystäväni oman mukavuusalueensa ulkopuolella, hyi minä!
 |
| Tiikeri 18.7.2016, kuva Veera Schütt |
Oikeasti sehän tekisi meille kaikille todella hyvää, että kävisi silloin tällöin vierailla hevosilla ratsastamassa. Mahdollisimman erilaisilla tietenkin, jotta tatsi pysyisi hyppysissä, etkä kangistu samoihin kaavoihin sen yhden hevosen kanssa. Mutta itse en ainakaan kovin innokas ole poistumaan omalta turvalliselta vyöhykkäältäni.
En tehnyt julmuuttani tuota temppua... Ystäväni kävi aikoinaan myös edellisen hevoseni selässä ja kun hän vähän tietää millainen hevonen on kyseessä, hän osaa antaa minulle neuvoja ratsastuksen suhteen ja onhan se toki kiva, JOS satun edistymään Tiikerin kanssa, edes joku tietää mistä pisteestä on oikeasti lähdetty ja mihin päästy!
Ja olihan se toki helpottava kuulla toisen suusta, että hänkin tuntee olevansa kuin alkeisratsastaja hevosen selässä.
Niimpä, meitä alkeisratsastajia taitaa olla useampikin, etenkin silloin kun poistumme omalta turvalliselta ja tutulta vyöhykkeeltämme eli sen tutun hevosen selästä pois.
Silloin tulisi muistaa antaa itselleen anteeksi, jos ratsastus ei menekään niin hyvin tai ennen kaikkea aikaa. Eihän kukaan ole seppä syntyessään! Mutta helpompaahan on sanoa kuin tehdä, aina sitä kai on itselleen ja osaamiselleen liian ankara?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti