sunnuntai 7. elokuuta 2016

Takaraivoon pinttynyt pelko

Tiikeri metsäretkellä 7.8.2016
Olimme tänään Tiikerin kanssa leppoisalla maastolenkillä. Lähdimme puskailemaan, ihan kirjaimellisesti siis.

Tarkoitus oli, että Tiikeri saa kevyen päivän ennen vapaata ja samalla saa kuitenkin pähkäilä minne kavionsa lykkää.

Lähdimme metsäpolulla, jossa oli myös kiviä, risuja ja mitä metsästä nyt ikinä voikaan löytyä.
Maaston piti olla rento, mutta minä tyttö se puristin ohjista rystyset valkoisina, osan matkasta unohdin hengittää, taisin muutaman kerran purra kieleenikin, täysin jännittyneestä kropasta nyt puhumattakaan..
Hevonen kulki reippaasti ja varmasti, puhisi ja pörisi kyllä mennessään, mutta varmasti ylitti ne risut ja esteet, mitä tiellemme sattuikin..






 Mitä siis pelkään?
 Palataan ajassa taaksepäin, palataan kohtaan Jelle.

Jelle oli siis todella kiltti, sen varmempaa ja fiksumpaa hevosta saa etsiä, mutta se oli jo mulle aikoinaan tullessaan melkoinen kompura. Aika tarkalleen kaksi vuotta sitten Jelle sai diagnoosin Shiveringin, tätä puhuttiin minulle myös "hermoston rappeumana", joka varmasti selittää enemmän kuin pelkkä Shivering.
24.5.2016 auringon nauttimista tutun ja
turvallisen Jellen selässä vielä viimeisiä kertoja <3

Jelle oireili siten, että liikunnasta ja ruuasta huolimatta laihtui ja tiputti kaikki lihaksensa.
Sitten takajalkoihin tuli kipuja ja koskiessa niihin, Jelle potki.
Jelle alkoi myös kompuroimaan ja kaatuilemaan.
Lopulta Jellen siis jouduin lopettamaan, koska ei vain enää pysynyt pystyssä. Se kaatuili itsekseen jopa paikoillaan ollessaan, käynnistä taluttaessa, ratsastaessa... Koskaan et tiennyt koska ja miksi se kaatuu, sairaus eteni todella rajusti viimeisen kuukauden aikana.
Kompurointi ja kaatuilu alkoi jo ennen diagnoosia, mutta kunnon kaatuilua oli vain joskus, yleensä maastossa.

Alamäet piti mennä varoen ja kinttupoluilla piti olla tarkkana mistä hevosen päästi, mitä vauhtia ja katsoa huomasiko se nyt varmasti kaikki "esteet". Viimeiseen pariin kolmeen vuoteen en kinttupolkuja enää itse uskaltanut juurikaan mennä, olin mennyt jo liian usein nurin hevosen kanssa tai ainakin meinannut. Etenkin raskaana ollessa se pelästytti ja siihen jäikin ratsastelut pitkäksi aikaa.
Pelkoni kaatuvaan ja kompuroivaan hevoseen on siis pinttynyt jo vuosia takaraivoon.

Ja valehtelisin, jos väittäisin, etten jännitä myös hevosten takajalkoja.. Jännitän niitä todella paljon ja olen käynyt oman kamppailuni myös Tiikerin takapään suhteen: minun tulee kunnioittaa takapäätä, muttei minun tarvitse pelätä sitä kuin hullua..

Pelkoni on vaatinut monta kaatumista ratsastaessa, hevosen alle jäämistä ja todella monta meinaamista... Mutta koska niitä on tullut paljon, pitkällä aikavälillä, viime syksystä enemmän kuin tarpeeksi, on pelko iskostunut todella syvälle ja tiukasti päähäni.

Tiedostan, että minulla on eri hevonen alla, silti pelkään. Pelkään että hevonen kaatuu tai edes meinaa. Pelkään että se satuttaa itsensä, pelkään myös itseni puolesta. Tottakai pelkään, minulla on perhe joka tarvitsee minua, eihän minulla ole varaa liiskaantua hevosen alle!?

Olen päättänyt kuitenkin päästä näistä pinttyneistä peloista eroon. Se vaatii aikaa, mutta uskon, että Tiikerin kanssa saamme jotain aikaiseksi. 

Itseasiassa me pääsimme jo tänään askeleen eteenpäin: Me ravasimme tänään yhden alamäen alas.
Monelle se ei ole mitään, minulle se on suuri askel, koska uskalsin ja ennen kaikkea: hevoseni pysyi pystyssä!
Ehkä ensi kerralla uskallan puskaretkellä antaa aiemmin löysää ohjaa ja rentoutua edes hieman.. ;)

Pelot eivät ole mikään pieni juttu, oli se mistä vain, koska se aina vaikuttaa tekemisiimme ja suorituksiin. Pelkomörkö takaraivossa on inhottava kaveri ja siksi siitä pitäisi päästä eroon. 
Eroon pääseminen ei käy hetkessä, jokainen meistä tarvitsee määrän X aikaa siihen, että ylittää omat esteensä ja pääsee eteenpäin. Se riippuu sinusta itsestäsi sekä pelon suuruudesta ja kuinka kauan se on sisällä kytenyt.

Pelon myöntäminen on ensimmäinen askel ja valitettavan moni ei pääsekään siksi eteenpäin, koska eivät kehtaa myöntää pelkoaan.

Kannustankin teitä kaikkia myöntämään pelkonne ja työstämään niitä ajan kanssa!

 
Mitäs tässä pelätessä kun heppa puksuttaa eteenpäin
kuin höyryveturi? :)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti