Kaikki hevoseni ovat olleet minulle rakkaita ja olen tehnyt niiden eteen kaikkeni, jokaisessa on piirtensä jota ikävöin, muistonsa joita muistelen ja olen kiitollinen asioista, jotka opin.
Jostain syystä Enskan eli ensimmäisen hevoseni lopetus ei ollut niin pitkään, niin kova paikka kun Jellen lopetus on ollut, vaikka myös Enskan kanssa yhteistä taivalta oli yhteensä 7 vuotta, aivan kuten Jellenkin.
Syy siihen oli, että koin monesti Jellessä myös Enskan, vaikka ne olivat erilaisia, silti niin samanlaisia. Sanoin aina, että kun menetän Jellen, menetän myös Enskan. Ja näinhän siinä kävi.
Kun monet muistot tulvivat mieleen, ovat ne pitkälti Jellestä, mutta jotenkin niihin linkittyy usein Enskakin.
Enska itsessäänkin tosin on usein mielessä, etenkin tallille mennessäni, koska tallinomistajiemme kuljetusautossa on Enska monet raviretkensä aikoinaan tehnyt ja sillä samaisella autolla myös minun luokseni aikoinaan kuljetettu, kun Enskan kokonaan omakseni sain <3 Vaikka siitäkin on jo vuosia, eivät ne hetket ole kadonneet mielestäni mihinkään, ne muistuvat mieleen kuin eilinen...
Viime aikoina muistot, ikävästä puhumattakaan, ovat tulvineet mieleen monesta suunnasta.
Onneksi muistot jäävät, vaikka ystävän poismenossa paljon muuten menettääkin <3
Ikävää ei helpota lainkaan kohta 4-vuotiaan tyttäremme Kaislan ikävä. Hän tasaisin väliajoin kyselee missä Jelle on, tai vaihtoehtoisesti itse kertoo, kuinka enkeliponi Jelle on taivaalla ja suojelee meitä sieltä.
Jelle rakasti Kaislaa ensi hetkestä lähtien, oikeastaan jo ennen Kaislan syntymää. Luulen, että Jelle tiesi raskaudestani ennen minua. Jelle tervehti mahaani varovasti aina ensimmäisenä raskausaikanani. Kaislan synnyttyä, Jelle lopetti työskentelyn kentällä, jos joku työnsi Kaislan rattaat kentän laidalle. Jellen piti päästä moikkaamaan, jotta se suostui jatkamaan hommia.
Kaisla ei ole ollut oikein muista kaviokkaista kiinnostunut kuin Jellestä. Tiikerille lämpiäminen on vienyt hetken, kuten myös Pätkikselle.
Kun itselläkin on ikävä, on sydäntä raastavaa kun oma lapsi kömpii kainaloon ja itkee, kuinka ikävä on Jelleä. Tunnetta ei voi edes sanoin kuvailla kun pala nousee kurkkuun, kyyneleet silmiin ja yrität niellä omat tunteesi, kun sinun tulee olla se tuki lapselle ja lohduttaa <3
Näihin tunteisiin jään muistelemaan Enskaa ja Jelleä taas hetkeksi, kaikkea sitä mitä sain ja opin niiltä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti