Hevonen ja minä

Kiiruhdan tallille pitkän työpäivän jälkeen. Päätä särkee ja ahdistaa.

Tallin oven avattuani minulle kuitenkin aukeaa toinen maailma, josta miehenikin on jo oppinut, että hevosmaailmassa "äkkiä" tarkoittaa oikeasti vähintään 2 tuntia.

Päänsärky, kiire ja ahdistus häviää. Hiljaisuuden rikkoo kuitenkin hörähdys, joka kuuluu tarhasta, jossa hevoseni sekä pieni kimppaponimme tarhailee.

Pieni kopse kuuluu, kun poni kipittää luokseni, hevonen seuraa tilannetta kauempana korvat höröllä kannattaako sitä jo lähteä löntystämään luokseni, löytyisiköhän taskustani yhtään porkkanaa?

Hevonen on perheenjäseneni, paras ystäväni, kuuntelijani, ylpeyden aiheeni, terapeuttini, liikuntakaveri sekä paljon muuta mitä aina ei edes muista ja pitää itsestäänselvyytenä.

Hevonen on minulle harrastus ja elämäntapa sekä pelastaja arjen murheista, asia joka antaa voimia nousta, jos ei pysy jaloillaan. Ilman sitä en olisi minä.

Minulla on mahdollisuus valita mitä tänään teen;
Käytänkö aikani vain harjaillessa, rapsuttaessa ja höpistessä karvaturvilleni?
Lähdenkö maastoon nauttimaan linnun laulusta vai vauhdista tukka hulmuten?
Olisiko tänään hyvä päivä ratsastaa kevyesti kentällä ilman satulaa vai treenaisiko sitä kunnolla satulan kera?
Tai ehkäpä sitä vain juoksuttelisi tai touhuaisi muuten maasta käsin asian jos toisenkin?
Vai lähtisinkö sittenkin ajamaan kärryillä, voisin napata tyttärenkin mukaan?
Kärryajelunkin voi vaihtaa vielä poniratsastukseen tyttären kanssa, itse jalkamiehenä totta kai!
Joinain päivinä mahdollisuutena on valita myös valmennustunti tai kisat, jos vaikka ihan hurjaksi heittäytyy!

Voin valita harrastanko yksin, ystävien tai perheen kanssa yhdessä vai otanko vain tyttären mukaan. Mikä valinnanvapaus!

Hevonen on siis paljon muutakin kuin vain ratsastamista, se on kaikkea sitä mitä rakastan, kaikki ne mahdollisuudet mitä se antaa, ehkä enemmänkin, koska mahdollisuuksillehan vain taivas on rajana!